"Jatka", huudahti Alice; "mihin sinun tulisi alistua, rakkain Cora? Oi, olisipa tarjous tehty minulle, jotta minä voisin pelastaa sinut, ilahduttaa vanhaa isäämme, vapauttaa Duncanin, kuinka riemumielin kuolisinkaan silloin!"
"Kuolisit!" kertasi Cora tyynemmällä ja lujemmalla äänellä, "se olisi helppoa! Mutta toinen vaihtoehto ei liene helpompi. Hän tahtoisi, että minä", jatkoi hän alentaen äänensä, syvästi tuntiessaan ehdotuksen koko häpeällisyyden, "seuraisin häntä erämaahan, että minä menisin hänen kanssaan huronien asuinpaikoille, että minä jäisin sinne: lyhyesti, että minä rupeaisin hänen vaimokseen! Puhu siis, Alice, hellyyteni lapsi, rakkauteni sisar! Ja te myöskin, majuri Heyward, auttakaa heikkoa järkeäni neuvoillanne. Onko elämä ostettava sellaisella uhrautumisella? Tahdotko, Alice, ottaa sen minun kädestäni siihen hintaan? Ja te, Duncan, ohjatkaa minua; käskekää minua molemmat, sillä minä olen kokonaan teidän."
"Minäkö tahtoisin moista!" huudahti suuttunut ja hämmästynyt nuorukainen. "Cora! Cora! Te teette pilaa hädästämme. Älkää enää mainitkokaan sitä inhoittavaa ehtoa; sen pelkkä ajatteleminenkin on pahempi kuin tuhannen kuolemaa."
"Tiesin kyllä, että teidän vastauksenne tulisi olemaan sellainen!" virkkoi Cora punastunein poskin ja tummien silmiensä yhä vielä voimakkaasti ilmentäessä naisellisia tunteita. "Mutta mitä sanoo Aliceni? Hänen tähtensä alistun kohtalooni vähääkään nurisematta."
Vaikka sekä Heyward että Cora kuuntelivat tuskallisen jännittyneinä ja äärimmäisen tarkkaavaisina, eivät he saaneet hiiskaustakaan vastaukseksi. Alicen hento, tunteellinen olemus näytti lysähtäneen kokoon sellaisesta ehdotuksesta. Hänen käsivartensa olivat vaipuneet velttoina hänen eteensä sormien liikahdellessa suonenvedontapaisesti; pää oli nyykähtänyt rinnalle ja koko hänen ruumiinsa oli siinä puussa riippuessaan kuin hänen sukupuolensa loukatun häveliäisyyden ihana vertauskuva, hievahtamaton, mutta kuitenkin täysissä tajuissaan oleva. Hetkisen kuluttua alkoi hänen päänsä kuitenkin hitaasti elehtiä ilmaisten syvää, järkähtämätöntä inhoa ja hylkäämistä, ja tyttö kuiskasi:
"Ei, ei, ei; parempi on meidän kuolla, kuten olemme eläneetkin, yhdessä!"
"Kuolkaa sitten!" karjaisi Magua kiristellen hampaitaan hillittömässä raivossa, nähdessään odottamatta moista lujuutta henkilössä, jota hän oli pitänyt seurueen heikoimpana, ja sinkautti kirveensä voimakkaasti turvatonta puhujaa kohti. Kirves lensi ilman halki aivan Heywardin editse, katkaisi muutamia Alicen liehuvia kiharoita ja jäi väräjämään puuhun hänen päänsä yläpuolelle. Tämä näky sai Duncanin epätoivoisen raivon valtaan. Kooten kaiken tarmonsa yhteen ainoaan ponnistukseen hän katkaisi siteensä ja ryntäsi erästä toista villiä kohti, joka hurjasti ulvoen valmistautui tarkemmin tähtäämään heittääkseen uudestaan. He syöksähtivät yhteen, tarrautuivat toisiinsa ja kaatuivat molemmat maahan. Vastustajan alaston ruumis ei tarjonnut Heywardille lujaa otetta, ja tämä kiemurtelikin irti hänen pitelystään, kiepahti hänen päälleen, ja laskien toisen polvensa hänen rinnalleen painoi häntä alas raskaasti kuin jättiläinen. Duncan näki jo veitsen välähtävän ilmassa, kun viheltävä ääni suhahti hänen ohitseen ja sitä säesti pikemminkin kuin seurasi pyssyn pamaus. Hän tunsi rintansa vapautuvan taakasta, joka sitä oli rusentanut, hän näki vastustajansa hurjan kasvojenilmeen muuttuvan elottoman hämmennyksen tuijotukseksi, ja intiaani putosi kuolleena kuivuneille lehdille hänen viereensä.
XII luku.
Narri. Tulen, tulen, herra, pian tulen, herra, taaskin uudelleen.
Loppiaisaatto.