Huronit seisoivat säikähdyksestä älyttöminä, kun kuolema näin äkkiä oli korjannut yhden heidän joukostaan. Mutta kun he ennättivät tajuta laukauksen tuhoisan tarkkuuden, koska se näet oli uskaltanut kaataa vihollisen, vaikka ystävänkin henki oli samalla niin suuressa vaarassa, puhkesi nimi "Pitkä Pyssy" yht'aikaa kaikkien huulilta, ja sitä seurasi hurja ja valittava ulvonta. Siihen vastasi väkevä kiljaus pienestä viidakosta, minne varomattomat intiaanit olivat jättäneet aseensa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi Haukansilmä, joka liiallisessa innossaan jätti lataamatta äsken löytämänsä vanhan pyssynsä, heitä kohti heiluttaen asettaan nuijana ja huitoen suurin, voimakkain viuhauksin. Vaikka metsästäjä ryntäsikin urheasti ja nopsasti, loikkasi hänen ohitseen kuitenkin muuan kepeä, jäntevä mies, joka uskomattoman ketterästi ja rohkeasti hyökkäsi aivan huronien keskelle ja pysähtyi siellä Coran eteen peloittavan uhkaavasti kirvestään pyöritellen ja näytellen välähtelevää puukkoaan. Vikkelämmin kuin ajatus sujahti muuan kuoleman vertauskuvalla koristettu olento heidän silmiensä editse ja jäi kauhistuttavana seisomaan aikaisemmin tulleen rinnalle. Villit kiduttajat peräytyivät näiden sotaisten hyökkääjäin tieltä ja nähtyään heidän tulevan nopeasti peräkkäin päästivät kaikille tutun, omituisen hämmästystä ilmaisevan huudon, jota säestivät tunnetut ja pelätyt nimet "Nopea Hirvi" ja "Suuri Käärme".
Mutta huronien varovainen ja ovela johtaja ei häkeltynyt. Luotuaan terävän yleiskatsauksen sivuilleen hän ymmärsi heti ensi silmäyksellä, miten hyökkäys oli tapahtunut, ja rohkaisten seuralaisiaan sekä huudoillaan eikä esimerkeillään hän veti pitkän ja vaarallisen puukkonsa tupesta ja ryntäsi hurjasti kiljahtaen odottavan Chingachgookin kimppuun. Se oli alkumerkki yleiseen kahakkaan. Kumpaisellakaan puolueella ei ollut tuliaseita, ja niinpä oli taistelu suoritettava mitä raaimmin: käsi kättä vastaan, hyökkäysasein ilman erikoisia puolustusvälineitä.
Unkas vastasi karjahdukseen ja juosten kohti erästä vihollista halkaisi häneltä kallon yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä kirveeniskulla. Heyward kiskaisi Maguan tapparan puusta ja ryntäsi rajusti telineeseen. Kun taistelevia oli nyt yhtä monta, sai kukin vastustajakseen miehen vihollisjoukosta. Hyökkäykset ja iskut vaihtelivat pyörremyrskyn raivolla ja salaman nopeudella. Haukansilmä tavoitti pian toisen vihollisen nuijansa ulottuville ja yhdellä peloittavan pyssynsä huimauksella löi vastustajansa käsistä keveät ja saamattomat aseet ja nujersi hänet maahan saman tien. Heyward, joka oli kiihkoissaan odottanut oikeaan käsikähmään pääsemistä, lennätti valtaamansa kirveen kohti vihollistaan. Se tapasi hänen valitsemaansa intiaania otsaan ja pysäytti tämän hetkiseksi vauhdistaan. Tämän pienen menestyksensä rohkaisemana jatkoi hillitön nuorukainen juoksuaan ja syöksyi vihollisen kimppuun paljain käsin. Silmänräpäys riitti kuitenkin osoittamaan hänelle menettelynsä äkkipikaisuuden, sillä hän sai heti kohta käyttää kaiken rohkeutensa ja ketteryytensä väistellessään huronin epätoivoisia puukonpistoja. Kun hän ei enää kyennyt torjumaan vikkelää ja valpasta vihollista, kietaisi hän käsivartensa tämän ympärille ja saikin puserretuksi toisen yläraajat kylkiin rautaisella otteellaan, joka ajan mittaan oli kuitenkin liian väsyttävä hänelle itselleen. Tässä äärimmäisessä hädässä hän kuuli äänen huutavan aivan korvansa juuressa:
"Tehkää loppu roistoista! Ei armoa kirotuille mingoille!"
Seuraavassa hetkessä putosi Haukansilmän pyssynperä intiaanin paljaaseen päähän, tämän lihakset tuntuivat iskusta ikäänkuin laukeavan, ja hän vaipui velttona ja liikkumattomana Duncanin sylistä maahan.
Kun Unkas oli halkaissut ensimmäisen vastustajansa kallon, käännähti hän nälkäisen leijonan tavoin etsimään toista. Viides huroni, ainoa, joka ei ollut ottanut osaa alkukahakkaan, oli seisonut hetkisen toimettomana, mutta kun hän näki kaikkien ympärillään riehuvan murhaavassa kamppailussa, katsoi hän parhaaksi jatkaa keskeytynyttä kostotyötä. Nostaen voimakkaan riemuhuudon hän ryntäsi turvatonta Coraa kohti ja viskasi terävän kirveen kuin lähestymisensä kauhistavaksi edeltäjäksi. Tappara nirhaisi tytön olkapäätä, mutta leikkasi samalla poikki häntä puuhun sitovat vitsat ja päästi hänet vapaaksi pakenemaan. Hän väisti villin otteen ja omasta pelastuksestaan huolimatta heittäytyi Alicen rinnoille ja yritti vapisevin, avuttomin sormin raastaa auki sisarta puristavia siteitä. Vain ilmeinen peto saattoi olla heltymättä tuollaisesta parhaalle ja puhtaimmalle rakkaudelle uhrautuvasta jalomielisyydestä, mutta huronin povi ei tuntenut nyt sääliä. Tarttuen Coran hartioille valuvaan uhkeaan tukkaan raastoi villi hänet epätoivoisesta pitelystään ja survaisi hänet raakamaisesti polvilleen. Intiaani kouraisi liehuvia kiharoita ja nostaen ne suoraan ylös hän kuljetti riemuitsevan ivallisesti nauraen puukkoaan uhrinsa ihanan pään ympäri. Mutta tämä hetken julma nautinto kävi hänelle kohtalokkaaksi. Juuri silloin huomasi näet Unkas tämän tapauksen. Hän hypähti ja näytti hetkisen kiitävän ilmassa ja putoavan kuin pallo vihollisen rintaan lennättäen tämän suinpäin monen kyynärän päähän paikalta. Ponnistuksen rajuus heitti nuoren mohikaaninkin hänen viereensä. He hypähtivät molemmat jaloilleen, taistelivat ja vuotivat verta kumpikin. Mutta ottelu oli pian ratkaistu: Heywardin kirves ja Haukansilmän pyssy humahtivat yht'aikaa huronin päähän, ja samalla hetkellä Unkas työnsi puukkonsa hänen sydämeensä.
Kahakka oli nyt kokonaan loppunut, lukuunottamatta "Ovelan Ketun" ja "Suuren Käärmeen" pitkällistä kamppailua, Ja hyvinpä todistivat nämä julmat soturit ansainneensa merkitsevät nimet, jotka heille oli annettu aikaisemmissa sodissa suoritetuista urotöistä! Heidän päästyään lähelle toisiaan meni aikaa molempien vältellessä nopeita ja voimakkaita puukonpistoja, joilla kumpikin koetti ottaa vastustajansa hengiltä. Äkkiä he syöksyivät yhteen, joutuivat käsikähmään ja kaatuivat maahan, kiemurtelevain käärmeiden tavoin takertuen toisiinsa notkein ja vikkelin ottein. Sillä hetkellä, jolloin voittajat olivat joutuneet toimettomiksi, näkyi harjaantuneiden ja raivokkaiden ottelijoiden taistelupaikalta vain paksu tomu- ja lehtipilvi, joka vyöryi pienen tasangon keskeltä kohti sen laitoja kuin pyörretuulen kuljettamana. Erilaisten tunteiden, pojanrakkauden, ystävyyden, kiitollisuuden vaikutuksesta kiiruhtivat Heyward ja hänen toverinsa yhtenä miehenä paikalle ja pysähtyivät kieriskeleväin ylle syntyneen tomuverhon ympärille. Turhaan kierteli Unkas ketterästi pilveä saadakseen iskeä puukon isänsä vihollisen sydämeen, turhaan tähtäsi Haukansilmän uhkaava pyssy Duncanin yrittäessä tarttua huronin raajoihin käsin, jotka tuntuivat menettäneen kaiken tarmonsa. Pölyyn ja vereen peittyneinä näyttivät taistelevain hurjasti liikehtivät ruumiit sulaneen yhteen. Mohikaanin luurankomainen ilmestys ja huronin mustat muodot vilahtelivat heidän silmissään niin nopein ja päätähuimaavin pyörähdyksin, etteivät edellisen ystävät tienneet, mihin tai milloin antaa auttavia iskuja. Nopein välähdyksin näkyivät silloin tällöin Maguan tuliset ja kiiltävät lohlkäärmesilmät pölypilven keskeltä ja kuolemankalpeana hän jo luki kohtalonsa vihollisten liikkeistä, mutta ennenkuin mikään kostava käsi oli tavoittanut hänen kuolemalle vihittyä päätään, olivat siinä samassa jo tiellä Chingachgookin tuimat kasvot. Tällä tavoin oli ottelun näyttämö siirtynyt pienen tasanteen keskeltä sen reunalle. Mohikaani sai siinä tilaisuuden voimakkaaseen puukonpistoon. Magua hellitti äkkiä otteensa ja kaatui taaksepäin liikkumattomana ja näennäisesti hengettömänä. Hänen vastustajansa hypähti pystyyn ja päästi suustaan metsän lehväkatokseen kiirivän äänekkään riemuhuudon.
"Hyvin isketty delavarin puolesta! Voitto mohikaaneille!" kiljaisi Haukansilmä vielä kerran kohottaen pitkän ja tuhoisan pyssynsä tukin; "puhdasrotuisen valkoisen miehen lopettajaisisku ei kuitenkaan himmennä hänen kunniaansa eikä ryöstä häneltä hänen oikeuttaan päänahkaan!"
Mutta juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin tuo vaarallinen ase oli putoamassa, vierähti ovela huroni ketterästi uhkaavan iskun alta yli jyrkänteen reunan ja pudoten polvilleen ponkaisi yhdellä hyppäyksellä keskelle matalaa viidakkoa, joka reunusti mäkeä. Delavarit, jotka olivat luulleet vihollistaan kuolleeksi, ilmaisivat hämmästyksensä tavallisella huudahduksellaan ja riensivät hänen peräänsä kiljuen ja kiitäen kuin koirat, jotka olivat nähneet kauriin aivan edessään, kunnes metsästäjän omituisen kimakka äännähdys muutti heidän aikeensa ja kutsui heidät takaisin kukkulan laelle.
"Se oli aivan tuon valehtelevan, petollisen konnan tapaista!" huusi julmistunut metsästäjä, jonka ennakkoluulot suuresti himmensivät hänen luontaista oikeudentuntoaan kaikissa mingoja koskevissa seikoissa. "Kunniallinen delavari olisi rehellisessä taistelussa voitettuna maannut hiljaa alallansa ja ottanut iskun pääkuoreensa, mutta nämä roistomaiset makvat tarrautuvat elämään kuin villikissat. Antakaa hänen mennä, antakaa hänen mennä; hän on vain yksinäinen mies, ilman pyssyä tai jousta monen pitkän peninkulman päässä ranskalaisista ystävistään, ja kuin kalkkarokäärme, joka on menettänyt myrkkyhampaansa, ei voi enää tehdä vahinkoa ennenkuin hän kuten mekin, on jättänyt mokkasinien jäljet laajalle alalle hiekkatasankoa. Katsohan, Unkas", lisäsi hän delavarinkielellä, "isäsi nyhtää jo päänahkoja. On ehkä viisainta tehdä kierros ja tunnustella kentälle jääneitä maankiertäjiä tai muutoin voi toinenkin niistä pujahtaa metsään kirkuen kuin siipeen satutettu närhi." Näin puhuen kierteli tuo rehellinen, vaikkakin leppymätön metsästäjä kaikkien kaatuneiden luona, joiden tunnottomaan rintaan hän pisti pitkän puukkonsa yhtä tyynesti kuin ne olisivat olleet eläintenraatoja. Hänen edelleen oli kuitenkin ennättänyt vanhempi mohikaani, joka oli jo kiskaissut voitonmerkit kuolleiden vastustelemattomista päistä.