"Saattaa olla niin", myönteli Haukansilmä, joka oli erikoisen tarkkaavasti kuunnellut tätä selitystä; "vaikka olen puhdasrotuinen valkoinen mies, tunnen sentään paremmin kauriin ja majavan metkut kuin kuormajuhtien. Majuri Effinghamilla on monta jaloa ratsua, mutta minä en ole niiden joukossa vielä nähnyt ainoatakaan, joka kulkisi moista sivukonkkaa."
"Se on totta, sillä hän kai arvostelee hevosia vallan toisten ominaisuuksien mukaan. Nämä ovat kuitenkin suosittua rotua, ja kuten näette, tuottaa niiden kantama taakka niille usein suurta kunniaa."
Mohikaanit olivat kuunnellakseen keskeyttäneet puuhailunsa loimuavan tulen ääressä, ja kun Duncan oli lopettanut, katsahtivat he merkitsevästi toisiinsa ja isä päästi tuon välttämättömän hämmästyksenhuudahduksensa. Metsästäjä mietti kuin sulattaakseen uutta tietoaan ja vilkaisi jälleen uteliaana hevosiin.
"Olen varma siitä, että on vielä kummempiakin nähtävänä siirtokunnissa!" virkkoi hän vihdoin; "sillä ihminen käyttelee luontoa surullisesti väärin, kun hän kerran on päässyt sen herraksi. Mutta kävivätpä ne nyt sivuttain tai suoraan, Unkas huomasi tuon omituisen liikkumistavan, ja se johti meidät taitetulle pensaalle. Ulommaisin oksa oli läheltä toisen hevosen jälkiä taivutettu ylöspäin, aivan niinkuin nainen katkaisee kukan varresta, mutta kaikki muut oli hajoitettu ja painettu alas ikäänkuin olisi miehen vahva käsi ollut niitä raastamassa! Siitä minä päätin, että ne ovelat roistot olivat nähneet taitetun oksan ja repineet loputkin saadakseen meidät luulemaan uroskauriin reuhtoneen pensaissa sarvillaan."
"Tietääkseni ei terävänäköisyytenne teitä pettänytkään, sillä jotakin sentapaista sattui tosiaankin!"
"Sehän oli helppoa huomata", lisäsi metsästäjä, joka ei vähimmässäkään määrässä tuntenut osoittaneensa sen kummempaa terävänäköisyyttä, "ja aivan toista maata kuin koikkerehtiva hevonen! Sitten pisti päähäni, että mingot varmaankin yrittävät tälle lähteelle, sillä nuo konnat varsin hyvin tietävät sen veden oivallisuuden!"
"Onko se sitten tosiaankin niin mainiota?" kysyi Heyward katsastellen uteliaasti syvännettä ja sen pulppuavaa lähdettä, jota ympäröi tummanruskea maa.
"Ei ole suurilta järviltä etelään ja itään matkaavaa punanahkaa, joka ei olisi kuullut sen oivallisista ominaisuuksista. Haluatteko maistaa?"
Heyward otti leilin, mutta nieltyään muutamia pisaroita hän heitti sen inhoavin irvistyksin menemään.
Metsästäjä nauroi hiljaista, mutta sydämellistä naurua ja pudisti päätään hyvin tyytyväisenä.