Odottamatta mitään myöntymystä tai edes minkäänlaista vastausta tunkeutui uljas metsästäjä rohkeasti tiheään kastanjavesakkoon, työntäen syrjään tavattomasti versoneiden, maan melkein kauttaaltaan peittävien puunalkujen oksat, ja toivoi joka askelella keksivänsä esineen, jonka hän ennestään tunsi. Metsästäjän muisti ei pettänytkään. Kuljettuaan orjantappurapensaiden täyttämää kiusallista viidakkoa muutamia satoja jalkoja hän tuli metsäaukealle, jonka keskellä kohosi ruohottunut ja rappeutunut, matala hirsivarustus. Tämä karkeatekoinen ja hoitamaton rakennus oli yksi niitä hylättyjä linnoituksia, joita kaikessa kiireessä kyhätään hädän hetkellä ja jotka sitten vaaran hälvettyä jätetään oman onnensa nojaan rauhallisesti raukenemaan metsän yksinäisyyteen, kenenkään niistä välittämättä ja melkein yhtä unohdettuina kuin tapaukset, jotka niiden pystyttämisen aiheuttivat. Tuollaisia muistomerkkejä ihmisen oleskelusta ja taisteluista tapaa vieläkin usein koko sillä leveällä metsävyöhykkeellä, joka kerran erotti vihollismaakunnat toisistaan, ja ne ovat tavallaan historiallisia raunioita, jotka läheisesti liittyvät siirtomaiden vaiheisiin ja jotka erinomaisesti sopivat niitä ympäröivän maiseman synkän yksinäiseen luonteeseen. Tuohikatto oli aikoja sitten hajonnut ja pudonnut pala palalta maahan, mutta valtavat mäntyhirret, jotka oli kaikessa kiireessä pinottu päällekkäin, olivat vielä alkuperäisillä sijoillaan, vaikka eräs varustuksen kulma olikin painunut alas uhaten muullekin karkean rakennuksen osalle pikaista luhistumista. Heywardin ja hänen seuralaistensa epäröidessä lähestyä rappeutunutta rakennusta astuivat Haukansilmä ja intiaanit matalain seinien sisäpuolelle eivät ainoastaan pelkäämättä, vaan myös ilmeisesti uteliaina. Sillä välin kun metsästäjä tarkasteli raunioita sekä sisältä että ulkoa mielenkiinnolla, jonka vain hetki hetkeltä heräävät muistot voivat synnyttää, kertoi Chingachgook pojalleen delavarinkielellä, voittajan ylpeys eleissään, tässä yksinäisessä paikassa nuoruudessaan tapahtuneen kahakan lyhyen historian. Hiven alakuloisuutta sekoittui kuitenkin hänen voitonriemuunsa ja muutti hänen äänensä, kuten tällaisissa tapauksissa, pehmeäksi ja sointuvaksi.
Sisarukset laskeutuivat tällä välin iloisina satulasta ja valmistautuivat nauttimaan pysähdyksen tuottamaa lepoa illan vilpoisuudessa ja rauhassa, jota he eivät luulleet muiden kuin metsän petojen voivan häiritä.
"Eiköhän levähdyspaikkamme olisi ollut paremmassa kätkössä, arvoisa ystäväni", kysyi varovainen Duncan huomattuaan metsästäjän jo lopettaneen lyhyen tarkastelunsa, "jos olisimme valinneet tietymättömämmän ja vähemmän käytetyn suojan kuin tämän?"
"On elossa enää vain harvoja ihmisiä, jotka tietävät, että tämä hirsivarustus on joskus rakennettu", kuului hidas ja miettivä vastaus. "Eipä usein kyhätä kirjoja eikä laiteta kertomuksia taistelusta, josta äsken oli puhe, mohikaanien ja mohokkien välisessä sodassa, johon he omasta halustaan olivat ryhtyneet. Minä olin silloin nuorukainen vielä, ja minä lähdin sotimaan delavarien puolesta, koska minä tiesin heidän kuuluvan syyttömästi parjattuun ja väärin kohdeltuun rotuun. Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä himoitsivat nuo paholaisen sikiöt vertamme tämän puukasan ulkopuolella — sivumennen sanoen minä olin suunnitellut tämän varustuksen sekä sen osaksi rakentanutkin, vaikka en ole, kuten muistanette, mikään intiaani, vaan puhdasrotuinen valkeaihoinen. Delavarit avustivat myöskin työssä, ja tässä me pidimme puoliamme kymmenen kahtakymmentä vastaan siksi, kunnes meitä oli yhtä paljon, ja silloin me hyökkäsimme noiden koirien kimppuun, eikä ainoakaan mies heistä palannut kotiinsa kertomaan partiojoukkonsa kohtalosta. Niin, niin, minä olin silloin nuori ja tottumaton näkemään verta, ja kun en voinut kestää ajatusta, että olennot, joilla oli kuolematon sielu niinkuin minullakin, jäisivät virumaan paljaalle maalle petojen raadeltaviksi ja sateiden huuhdeltaviksi, hautasin kuolleet omin käsin juuri siihen pieneen kumpareeseen, jossa te nyt istutte; eikä se suinkaan ole huono istuinpaikka, vaikka se nyt peittää ihmisluita."
Heyward ja sisarukset hypähtivät kiireesti ruohoiselta hautakummulta, eivätkä naiset huolimatta hirveistä elämyksistä, joita he aivan äskettäin olivat saaneet kestää, voineet kokonaan tukahduttaa luonnollisen kauhun värähdystä joutuessaan näin läheisiin tekemisiin kuolleiden mohokkien kätköpaikan kanssa. Harmahtava iltavalaistus, jota tumman nurmen kattama synkkä aukeama, viidakkoreunus ja sen takana hengähtämättömän hiljaisuuden keskeltä näköjään aina pilviin asti kohoavat hongat rajoittavat, ja rannattoman metsän kuolemankaltainen äänettömyys, kaikki yhdessä olivat omiansa vahvistamaan tuollaista vaikutelmaa.
"He ovat menneet muille maille ja ovat nyt aivan vaarattomia", jatkoi Haukansilmä kättään huiskauttaen ja surumielisesti hymyillen heidän ilmeisen säikähdyksensä nähdessään; "he eivät enää koskaan kohota sotahuutoa eivätkä iske kirveellään! ja kaikista niistä, jotka olivat puuhaamassa heitä sinne, missä he nyt loikovat, olemme vain Chingachgook ja minä elossa. Mohikaanin veljet ja sukulaiset muodostivat meidän sotavoimamme, ja te näette edessänne heidän heimonsa viimeiset miehet."
Kuulijain silmät kääntyivät kuin itsestään intiaaneihin, joiden surulliseen kohtaloon he suhtautuivat säälin ja osanoton tuntein. Heidän mustat muotonsa erottuivat yhä selvästi hirsivarustuksen varjosta, ja poika kuuntali hartaana isänsä kohottavaa kertomusta miehistä, joiden nimiä hän oli kauan kunnioittanut heidän urhoutensa ja luontaisten avujensa takia.
"Minä luulin delavareja rauhalliseksi kansaksi", virkkoi Duncan, "enkä minä uskonut heidän koskaan itse antautuvan sotaan, koska he olivat luovuttaneet maittensa puolustamisen juuri samoille mohokeille, joita te surmasitte!"
"Se on osaksi totta", vastasi metsästäjä, "ja kuitenkin se on itse asiassa hävytön valhe. Sellainen sopimus tehtiin tosiaankin menneinä aikoina hollantilaisten toimesta, sillä nämä halusivat riisua aseet niiltä alkuasukkailta, joilla oli etuoikeus heidän anastamaansa maahan. Vaikka mohikaanit olivatkin samaa kansaa, eivät he englantilaisten ystävinä kuitenkaan suostuneet tuohon typerään kauppaan, vaan säilyttivät miehuutensa, ja samaten menettelivät delavaritkin, kun heidän silmänsä olivat auenneet näkemään tekemänsä tyhmyyden. Te näette edessänne päällikön, joka kuuluu mahtavaan heimoon! Kerran saattoi hänen heimonsa metsästää hirviä laajemmilla alueilla kuin mitä nyt kuuluu Albanyn suojelusherruuteen tapaamatta ainoatakaan puroa tai kukkulaa, joka ei olisi ollut heidän omansa; mutta mitä on jäänyt heidän jälkeläiselleen? Ehkä hän saa itseään varten, jos Jumala hyväksi näkee, kuusi jalkaa maata, jonka povessa hän voi rauhassa nukkua, mikäli hänellä on ystävä, joka ottaa vaivakseen laskea hänen päänsä niin syvään, etteivät aurankärjet siihen satu!"
"Riittää!" pyysi Heyward peläten tämän puheenaiheen johtavan sananvaihtoon, joka voisi rikkoa hänen kauniiden suojattiensa turvallisuudelle välttämättömän sovun seurueen keskuudessa; "me olemme kulkeneet pitkälti ja harvat meistä ovat saaneet lahjaksi sellaisen ruumiin kuin te, sillä se ei näytä tuntevan väsymystä eikä heikkoutta."