"Miehen jäntereet ja miehen luut kestävät kaikki sellaiset rasitukset", vastasi metsästäjä, katsellen lihaksisia jäseniään koettelemattakaan peittää kohteliaisuuden synnyttämää vilpitöntä mielihyvää: "siirtokunnissa lienee kyllä kookkaampia ja jykevätekoisempia miehiä kuin minä, mutta saattepa monet päivät kaupungeissa tallustella tavataksenne miehen, joka kykenisi kävelemään viisikymmentä englanninpeninkulmaa pysähtymättä kertaakaan huoahtamaan tai joka voisi pitää koirat kuulomatkan päässä useita tunteja kestävän metsästyksen aikana. Mutta koska lihaa ja verta on toisella ihmisellä enemmän kuin toisella, lienee sangen järjellistä otaksua näiden kauniiden neitien halajavan lepoa kaiken sen jälkeen, mitä he ovat tänään nähneet ja kestäneet. Unkas, puhdista lähde sillä välin kun isäsi ja minä rakennamme katoksen heidän suloisten päittensä suojaksi näistä kastanjanvesoista ja vuoteen ruohoista ja lehdistä."
Keskustelu taukosi tähän, ja metsästäjä ja hänen toverinsa puuhailivat mukavaa lepopaikkaa ja suojaa opastettavilleen. Lähde, joka useita pitkiä vuosia sitten on saanut alkuasukkaat valitsemaan tämän mäen tilapäisen varustuksensa paikaksi, oli tuota pikaa puhdistettu lehdistä, ja kirkas vesi syöksähti pikku syvänteestä lähettäen polveilevan puron juoksemaan viheriöivän töyrään rinnettä alas. Erääseen rakennuksen kolkkaan laitettiin katos seudun ilmastolle ominaisen runsaan yökasteen tunkeutumista estämään, ja sen varjoon kasattiin tuoksuvia oksia ja kuivia lehtiä sisarusten makuusijaksi.
Uutterain metsänpoikain puuhaillessa tällä tavoin haukkasivat Cora ja Alice pari suupalaa enemmän velvollisuuden kuin minkään todellisen ruokahalun pakottamina. Sitten he vetäytyivät seinien suojaan ja kiitettyään ensin kaikesta nauttimastaan armosta ja anottuaan jatkuvaa jumalallista laupeutta tulevankin yön varalle he laskeutuivat tuoksuvalle vuoteelleen ja kaikista muistoista ja aavisteluista huolimatta he vaipuivat pian uneen, jota luonto niin käskevästi vaati ja jota vielä sulostuttivat kauniit toiveet huomisesta päivästä. Duncan oli valmistautunut valvomaan yön heidän läheisyydessään aivan hirsiraunion seinustalla, mutta metsästäjä huomattuaan hänen aikomuksensa osoitti Chingachgookia, heittäytyi levollisena nurmelle pitkäkseen ja sanoi:
"Valkoisen miehen silmät ovat liian raskaat ja sokeat tällaiseen vahdinpitoon kuin tämä! Mohikaani on vartijanamme, nukkukaamme siis."
"Minä olin oikea unikeko vartijapaikallani viime yönä", sanoi Heyward, "enkä minä siis niin paljon tarvitse lepoa kuin te, jotka tuotitte suuremman kunnian sotilaan ammatille. Levätköön siis koko joukkomme, minä pidän vahtia."
"Jos makuupaikkamme olisi keskellä kuudennenkymmenennen amerikkalaisen rykmentin valkeita telttoja ja jos vastassamme olisi vain ranskalaisiin verrattavia vihollisia, en pyytäisi parempaa vartijaa", vastasi tiedustelija; "mutta pimeässä ja metsän salaisten merkkien keskellä ei teidän älynne olisi lapsen hulluutta parempi eikä teidän valppautenne auttaisi mitään. Pankaa siis maata kuten Unkas ja minäkin, ja nukkukaa kaikessa rauhassa."
Heyward huomasi tosiaankin nuoremman intiaanin heidän puhuessaan laskeutuneen pitkäkseen mäen rinteeseen parhaalla tavalla käyttääkseen lepoon suotua aikaa hyväkseen, ja hänen esimerkkiään oli seurannut David, jonka kieli kirjaimellisesti "oli tarttunut hänen kitalakeensa" heidän väsyttävän matkansa kiihoittaman haavakuumeen vaikutuksesta. Tahtomatta pitkittää hyödytöntä kiistelyä oli nuori mies noudattavinaan kehoitusta ja nojasi puolimakaavassa asennossa hirsivarustuksen seinää vasten, vaikka hän olikin mielessään vakavasti päättänyt olla ummistamatta silmiään, ennenkuin olisi jättänyt kallisarvoisen aarteensa Munron omaan syliin. Luullen saaneensa toisen vakuutetuksi nukahti Haukansilmä pian, ja tässä syrjäisessä paikassa vallitsi hiljaisuus, yhtä ehdoton kuin yksinäisyys, josta he olivat keksineet sen.
Monen minuutin ajan Duncan kykeni pitämään kuuloaistinsa vireänä tarkatakseen jokaista valittavaa ääntä, joka kuului metsästä. Hänen näkönsä teroittui sitä mukaa kuin illan varjot tihenivät, ja vielä silloinkin kun tähdet olivat alkaneet kimmeltää hänen päänsä päällä, saattoi hän erottaa nukkuvain toveriensa ääriviivat heidän maatessaan pitkänään nurmella, ja Chingachgookin, joka istui suorana ja hievahtamattomana kuin puut, mitkä tummana kehänä piirittivät aukeamaa joka taholta. Hän kuuli vielä sisarusten keveän hengityksen muutamain askelten päästä, eikä lehtikään lehahtanut vienon tuulenleyhkän liikuttamana hänen korvansa kuulematta sen kuiskivaa ääntä. Lopulta sekaantui kuitenkin kehrääjälinnun alakuloinen laulu pöllön valittavaan äännähtelyyn, ja hänen väsyneet silmänsä tavoittelivat tavantakaa tähtien kirkkaita säteitä, ja sitten hän kuvitteli näkevänsä ne suljettujen luomiensa läpi. Kerran havahduttuaan hän erehtyi pitämään pensasta vartijakumppaninaan, hänen päänsä vajosi sitten olalle, joka taas puolestaan haki tukea maasta, kunnes lopulta koko hänen ruumiinsa raukeni ja veltostui, ja nuori mies vaipui syvään uneen uneksien olevansa muinaisajan ritari ja pitävänsä keskiyöllä vahtia vapautetun kuninkaantyttären teltan edustalla, eikä hän epäillyt saavuttavansa kaunottaren suosiota moisella alttiuden ja valppauden näytteellä.
Hän ei tiennyt itsekään, kuinka kauan hän oli maannut horteessa, mutta hänen unikuvansa olivat jo aikoja sitten häipyneet olemattomiin, kun hänet herätti kevyt kosketus olkapäähän. Niin varovainen kuin tämä nyhjäys olikin, hypähti hän heti seisaalleen hämärästi muistaen tehtävän, johon hän oli vannoutunut yön alkaessa.
"Kuka siellä?" kysyi hän hapuillen miekkaansa sen tavalliselta paikalta. "Puhu, oletko ystävä vai vihollinen?"