"Ystävä", vastasi Chingachgook hiljaa ja osoitti valojuovaa, joka loi lempeätä hohdettaan puiden aukosta suoraan heidän leiripaikalleen, ja lisäsi heti kankealla englanninkielellään: "Kuu tulee, ja valkoisen miehen linna kaukana — kaukana; aika kulkea kun uni sulkee ranskalaisen molemmat silmät!"
"Olette oikeassa. Herättäkää ystävänne ja satuloikaa hevoset, minä valmistan seuralaiseni matkaan."
"Me olemme jo hereillä, Duncan", kuului Alicen vieno, hopeanheleä ääni rakennuksen sisältä; "ja valmiit kulkemaan aika nopeaan virkistävän unen jälkeen; mutta tehän olette valvonut tähtemme koko ikävän yön kestettyänne suuria vaivoja pitkän, pitkän päivän!"
"Sanokaa mieluummin, että minä olisin valvonut, elleivät petolliset silmäni olisi kavaltaneet minua; jo kaksi kertaa olen osoittautunut arvottomaksi tehtävään, joka on minulle uskottu."
"Ei, Duncan, älkää sanoko niin", keskeytti hymyilevä Alice hypähtäen rakennuksen varjosta kuunvaloon unen elvyttämän kauneuden täydessä kukoistuksessa. "Te laiminlyötte ajattelemattomasti itsenne, mutta huolehditte liiankin valppaasti muista. Emmekö voisi viipyä tällä paikalla vielä vähän aikaa, jotta saisitte tarvitsemaanne lepoa? Mielellämme, oikein mielellämme pitäisimme Cora ja minä vahtia teidän ja noiden kelpo miesten vetäessä pienet unoset!"
"Jos häpeä voisi parantaa minut unitaudistani, en enää koskaan silmiäni ummistaisi", sanoi nolostunut nuorukainen katsahtaen Alicen rehellisiin kasvoihin, joiden suloisen huolehtivassa ilmeessä hän ei kuitenkaan voinut nähdä mitään, mikä olisi tukenut hänen puolittain herännyttä epäluuloaan.
"On liiankin totta, että johdettuani teidät vaaraan varomattomuuksissani, en ole edes rikkomustani korjannut uskollisesti vartioimalla päänalusenne ääressä, niinkuin sotilaan tulisi."
"Ei kukaan muu kuin Duncan itse voisi syyttää Duncania sellaisesta heikkoudesta. Menkää siis nukkumaan ja uskokaa minua, ettei kumpikaan meistä, niin voimattomia tyttöjä kuin olemmekin, ole hoitava vartijatehtäväänsä leväperäisesti."
Nuoren miehen vapauttivat tukalasta omien virheittensä luettelemisen pakosta Chingachgookin huudahdus ja hänen poikansa hievahtamatonta tarkkaavaisuutta osoittava asento.
"Mohikaanit kuulevat vihollisen!" kuiskasi Haukansilmä, joka jo, kuten koko seuruekin, oli jalkeilla. "He vainuavat* vaaraa tuulesta."