"Niinpä niin! Mutta siihen se ei vielä loppunut. Majuri Effingham lähetti minut Sir Williamin omasta pyynnöstä kiertämään ranskalaiset ja viemään vesien välisen taipaleen poikki uutisia heidän tappiostaan Hudsonin rannalla sijaitsevaan linnoitukseen. Matkalla sinne tapasin juuri tuolla, missä nuo puut kohoavat korkeammalle muita harjanteen huipulla, meidän avuksemme lähetetyn sotaväenosaston, ja sen johdatin suoraan paikalle, missä vihollinen parhaillaan aterioitsi aavistamattakaan, ettei päivän verinen työ ollut vielä lopussa."
"Ja te yllätitte heidät?"
"Mikäli kuolema voi olla yllätys miehille, jotka ajattelevat vain nälkänsä sammuttamista. Me annoimme heille vain vähän hengähdysaikaa, sillä he olivat pidelleet meitä varsin pahasti aamuisessa ottelussa, ja joukossamme oli harvoja, joiden ystäviä ja sukulaisia nämä eivät olisi surmanneet. Kun kaikki oli ohi, heitettiin kuolleet — ja muutamien kertoman mukaan kuolevatkin — tähän pieneen lammikkoon. Nämä silmät ovat nähneet sen veden punaisena verestä, niin punaisena, ettei luonnollinen vesi koskaan pulppua sellaisena maan uumenista."
"Se oli sovelias ja toivoakseni rauhallinen hauta sotilaalle. Te olette siis ollut kauan palveluksessa näillä rajamailla?"
"Minäkö!" huudahti tiedustelija suoristaen kookkaan vartalonsa sotilaallisen ylpeänä. "Näillä kukkuloilla ei ole monta kaikua, jotka eivät olisi vastanneet pyssyni paukaukseen, eikä ole Horikanin ja virran välillä sellaista neliöpeninkulman suuruista maa-aluetta, jolle ei 'Hirventappaja' olisi kaatanut elollista olentoa, olkoon se sitten vihollinen tai järjetön metsän otus. Mutta onko tuo hauta niin rauhallinen kuin luulette, se on kokonaan toinen kysymys. Leirissä on miehiä, jotka ajattelevat ja sanovat, ettei ihmistä, jos mieli saada hänet lepäämään rauhassa, tule haudata silloin, kun hänessä on vielä henkeä ruumiissa, ja varmaa vain on, etteivät haavurit sen illan kiireessä ennättäneet niin tarkoin katsoa, kuka oli elävä ja kuka kuollut. Vaiti! Näettekö jonkun kävelevän lammikon reunalla?"
"En usko, että olisi muitakin yhtä kodittomia kuin me tässä kolkossa metsässä."
"Hänenlaisensa eivät välitä kodista eivätkä katosta, eikä yökaste voi luonnollisesti haitata ruumista, joka viettää päivänsä vedessä", vastasi tiedustelija tarttuen Heywardin olkapäähän suonenvedontapaisesti, josta nuori sotilas tajusi tuskallisen selvästi, kuinka perinpohjin taikauskoinen pelko oli vallannut muutoin niin rohkean miehen.
"Mutta katsokaa! Siellä on tosiaankin ihmishaamu, ja se lähestyy!
Tarttukaa aseihinne, ystäväni, sillä emme tiedä kenet kohtaamme."
"Kuka siellä?" kysyi ranskaksi tiukka, terävä ääni, joka tällä yksinäisellä, juhlallisella paikalla kajahti kuin kutsu toisesta maailmasta.
"Mitä haamu sanoo?" kuiskasi tiedustelija; "se ei puhu intiaanin- eikä englanninkieltä."