"Kuka siellä?" toisti sama ääni, jota säesti aseiden kalskahdus ja uhkaava asento.
"Ranska!" huusi Heyward niinikään ranskaksi astuen puiden varjosta lammikon rannalle vain muutamien sylien päähän vahtisotilaasta.
"Mistä tulette — minne menette näin varhain?" kysyi sotilas korostaen oikein emämaan ranskankielen tapaan.
"Minä tulen vakoiluretkeltä ja olen menossa nukkumaan."
"Oletteko kuninkaan upseeri?"
"Epäilemättä, toveri; pidätkö minua maalaisena! Minä olen ratsuväenkapteeni (Heyward arvasi helposti sotilaan kuuluvan johonkin jalkaväenrykmenttiin); minulla on täällä mukanani linnoituksen komentajan tyttäret. Ahaa! Sinä olet kuullut heistä puhuttavan! Minä sain heidät vangiksi lähellä toista varustusta, ja minä vien heitä nyt kenraalin luo."
"Kautta kunniani, arvoisat naiset, olen teidän tähtenne pahoillani", surkutteli nuori sotilas koskettaen viehättävästi lakkiaan; "mutta sellaista on sota! Kenraalimme on kelpo mies ja hän on naisille erittäin kohtelias."
"Sehän kuuluukin sotilaan ominaisuuksiin", virkkoi Cora ihmeteltävän levollisesti ja harkitusti. "Hyvästi, ystäväni; toivoisin vain täytettäväksenne mieluisampaa velvollisuutta."
Sotilas kumarsi syvään ja nöyrästi kiitokseksi kohteliaisuudesta, ja kun Heyward oli lisännyt "hyvää yötä, toveri", lähti seurue varovasti kulkemaan äänettömän lammikon rantaa. Sotilas, joka ei voinut aavistaakaan tavanneensa niin julkeita vihollisia, jäi itsekseen hyräilemään laulua, jonka naisten näkeminen oli tuonut hänen mieleensä.
Eläköön viini, lempi…" j.n.e., j.n.e.