"Mainitkaa ne pian, sillä aika on täpärällä."
"Toinen olisi jättää naiset kulkemaan jalkaisin ja päästää heidän hevosensa harhailemaan tasangolle, lähettää mohikaanit käymään edellä, avata sitten itsellemme tie läpi vartioasemien ja astua linnoitukseen ruumiiden yli."
"Se ei käy päinsä — se ei käy päinsä!" keskeytti jalomielinen Heyward. "Sotilas voisi kyllä raivata tiensä sellaisella tavalla, mutta ei koskaan sellaisessa seurassa kuin meillä on."
"Siitä tulisi tosiaankin hirvittävä polku suloisten jalkain kuljettavaksi", vastasi tiedustelija, jota ehdotus ei myöskään miellyttänyt. "Mutta minä katsoin miehenä voivani mainita senkin keinon. Meidän täytyy siis palata entisiä jälkiämme ja poistua heidän vartiopiiristään; sitten käännymme länteen ja tulemme vuoristoon, mihin minä voin kätkeä heidät niin hyvin, että kaikki Montcalmin palkkahurtatkin eksyvät kantapäiltämme kuukausimääriksi."
"Tehkäämme siis niin viipymättä."
Pitemmät puheet olivat tarpeettomia, sillä Haukansilmä, lausuttuaan vain käskyn "seuratkaa", lähti kulkemaan takaisinpäin tietä, joka oli heidät juuri johtanut äskeiseen uhkaavaan, jopa vaaralliseenkin asemaan. Heidän kulkunsa niinkuin heidän keskustelunsakin oli varovaista ja melutonta, sillä eihän kukaan tiennyt, millä hetkellä vihollisen kulkuvartio tai väijyvä vahtisotilas nousisi heidän eteensä polulle. Kun he äänettöminä sivuuttivat lammikon rannan, katsahtivat Heyward Ja metsästäjä tuontuostakin sen kaameaan, mustaan veteen.
He etsivät turhaan ihmisolentoa, jonka he niin äskettäin olivat nähneet kävelevän pitkin sen hiljaista reunaa, ja heikko, säännöllinen laineiden loiske ilmoitti, ettei vesi vielä ollut kokonaan tyyntynyt, ja muistutti kauhistuttavasta verityöstä, joka siinä oli hetki sitten tapahtunut. Mutta niinkuin muukin katoava, synkeä maisema, häipyi matala lammikkokokin nopeasti pimeyteen ja sekaantui matkustajain edetessä tumman taustan yhteiseen epämääräisyyteen.
Haukansilmä poikkesi piankin heidän aikaisemmalta pakotieltään, kääntyä kohti vuoria, jotka muodostavat kapean tasangon länsirajan, ja johdatti seuralaisensa kerkein askelin syvälle niiden korkeiden, katkonaisten huippujen luomaan varjoon. Kulku tuli nyt hankalammaksi, sillä se kävi yli kallionjärkäleiden peittämän ja rotkojen halkoman maan, ja heidän nopeutensa oli sen mukaan pienempi. Molemmin puolin kohosi vaaleita tai mustia kukkuloita, jotka korvasivat jossakin määrin vaikeutuneen kulun herättämällä turvallisuudentunteen. Vihdoin alkoi seurue hitaasti nousta jyrkkää ja epätasaista rinnettä pitkin polkua, joka kummallisesti kierteli puiden lomitse ja kallioiden välitse, hakien tukea yhdestä ja välttäen toista, mistä saattoi päätellä salojen elämään ja tapoihin perinpohjin harjaantuneiden miesten raivanneen sen. Heidän vähitellen kohotessaan laaksojen tasalta ylemmäs alkoi päivän koittoa edeltävä pimeys hälvetä ja kaikki esineet näkyivät täyteläisessä ja loistavassa väriasussa, jonka luonto on niille lahjoittanut. Heidän astuessaan vuoren karuja kupeita kiipeilevästä vaivaismetsästä laakealle, sammalpeitteiselle kalliolle, joka muodosti sen huipun, alkoi aamurusko punertaa vastapäätä Horikanin laaksoa kohoavan kukkulan laella kasvavien viheriäin mäntyjen yläpuolella.
Tiedustelija kehoitti nyt sisaruksia laskeutumaan ratsailta. Ottaen kuolaimet uupuneiden elukoiden suusta ja satulat selästä hän päästi ne etsimään niukkaa ravintoansa tämän korkealla sijaitsevan paikan pensaiden ja harvan ruohon seasta.
"Menkää hakemaan ruokaanne sieltä, missä luonto sitä teille tarjoaa, mutta varokaa joutumasta itse verenhimoisten susien ruoaksi näillä vuorilla."