*Te tuskin pääsisitte ranskalaisen teltalle tukka päässänne", sanoi suorapuheinen tiedustelija. "Olisipa minulla vain yksikin noista tuhansista veneistä, jotka viruvat tyhjinä tuolla pitkin rantoja, olisi temppu piankin tehty. Katsokaa, näyttää tulevan äkillinen loppu pommituksesta, sillä tuolta nousee sumu, joka muuttaa päivän yöksi ja tekee intiaanin nuolen valettua kanuunaa vaarallisemmaksi. No, jos te olette valmiit seuraamaan minua, tahdon minä uskaltaa ja yrittää, sillä minun tekee mieleni päästä tuonne alas leiriin, vaikkapa vain hajoittaakseni nuo muutamat mingokoirat, joiden näen asettuneen väijyksiin tuon koivuviidakon liepeille."
"Me olemme valmiit seuraamaan", vastasi Cora lujasti; "sellaisessa tarkoituksessa seuraamme mihin vaaraan tahansa."
Tiedustelija käännähti häneen päin huulillaan rehellisen hyväksyvä, sydämellinen hymy ja vastasi:
"Tahtoisinpa, että minulla olisi tuhannen jänteväraajaista, nopsasilmäistä miestä, jotka pelkäisivät kuolemaa yhtä vähän kuin te! Ennen viikon loppua lähettäisin silloin nuo lörpöttelevät ranskalaiset luolaansa takaisin ulvoen yhtä pahasti kuin kahlekoirat tai nälkäiset sudet. Mutta matkaan!" jatkoi hän kääntyen Corasta koko seurueen puoleen, "sumu vyöryy alaspäin niin nopeasti, että me juuri ja juuri ennätämme tasangolle sitä tapaamaan ja käyttämään sitä suojanamme. Muistakaa, jos minulle jokin vahinko sattuisi, pitää aina tuuli vasemmalla poskellanne — tai seuratkaa mieluummin mohikaaneja: he vainuavat tiensä, olkoon sitten yö tai päivä."
Sitten hän viittasi heitä seuraamaan ja alkoi laskeutua jyrkkää rinnettä reippain, mutta varovaisin askelin. Heyward autteli sisaruksia, ja muutamissa minuuteissa olivat he kaikki ennättäneet pitkälle alas vuorta, jonka kupeita he äsken olivat kiivenneet niin monin vaivoin ja vastuksin.
Haukansilmän käymä suunta johti heidät piankin tasangolle, melkein vastapäätä linnan läntisen keskivarustuksen rynnäkköporttia, minne oli vielä matkaa noin puoli peninkulmaa kohdalta, johon metsästäjä oli pysähtynyt odottamaan Duncania ja tämän turvatteja. Innoissaan ja maan laadun avustamina olivat he kuitenkin päässeet edelle sumusta, joka raskaasti vyöryi järveä alas, ja sentähden oli välttämätöntä pysähtyä siksi, kunnes usva oli käärinyt vihollisleirin pehmeään vaippaansa. Mohikaanit käyttivät seisahdusta puikahtaakseen ulos metsästä ja vakoillakseen ympäristöä. Heitä seurasi vähän matkan päässä tiedustelija, joka halusi hyvissä ajoin saada ilmoituksen heidän huomioistaan ja itsekin hieman tutustua lähitienoon paikallisuussuhteisiin
Hetken kuluttua hän palasi takaisin kasvot punaisina harmista ja muristen pettymyksissään sanoja, joiden sisältö ei ollut juuri lempeintä laatua.
"Ovela ranskalainen on asettanut tänne etuvartioston aivan polullemme", noitui hän, "ja siinä on sekä punanahkoja että valkoisia; ja tässä sumussa voimme yhtä hyvin osua aivan heidän keskelleen kuin päästä heidän ohitseen!"
"Emmekö voisi tehdä pientä kierrosta vaaraa välttääksemme ja palata polullemme jälleen, kun se on ohi?"
"Ken kerran poikkeaa kulkusuunnastaan sumussa, kuinka voi hän sanoa milloin ja miten hänen pitää kääntyä osuakseen tielle uudelleen! Horikanin usvat eivät ole rauhanpiipun savukiemuroita tai sääskitulen yllä väikkyvää haikua."