"Eipä olisikaan; hän ei tosiaankaan voisi saada uutta luottamusta menestykseensä nähdessään meidän huolettomuutemme", virkkoi hän.
"Todempaa sanaa ette ole koskaan sanonut. Toivoisinpa hänen tulevan katsomaan keskellä päivää ja hyökkäävän sotajoukon etunenässä: se on pettämättömin keino päästä selville vihollisen lujuudesta ja paljoa parempi sitä pommitusmenetelmää, jonka hän on valinnut. Sodankäynnin kauneus ja miehekkyys, majuri Heyward, on paljon kärsinyt teidän herra Vaubaninne keksintöjen takia. Esi-isämme olivat kokonaan moisen tieteellisen pelkuruuden yläpuolella!"
"Se voi olla sangen totta, herra ritari, mutta meidän on nykyään voitettava keksintö keksinnöllä. Mitä suvaitsette päättää keskustelusta?"
"Minä tahdon tavata sen ranskalaisen, ja pelkäämättä ja viipymättä, heti paikalla, herrani, niinkuin kuninkaallisen herrani palvelijan tuleekin. Menkää, majuri Heyward, ja tarjotkaa heille pieni soitonpiipahdus ja lähettäkää sananviejä ilmoittamaan, ken on tulossa. Me seuraamme sitten pienen vartijajoukon saattamana, sillä moinen kunnia kuuluu miehelle, jonka tehtävänä on puolustaa kuninkaan kunniaa; ja kuulkaa, Duncan", lisäsi hän puoliksi kuiskaten, vaikka he olivat yksin huoneessa, "olisi ehkä viisainta pitää hieman apua lähellä sen tapauksen varalta, että kaiken tämän pohjana olisikin vain jokin koirankoukku."
Tätä käskyä noudattaen lähti nuori mies huoneesta, ja koska päivä läheni nopeasti loppuansa, kiiruhti hän heti suorittamaan tarpeelliset varustelut. Vain muutamia minuutteja kului parin rivin asettamiseen ja lippumiehen lähettämiseen ilmoittamaan linnan komentajan tuloa. Tehtyään tämän johti Duncan vartijaosaston hyökkäysportille, jonka lähistöllä hänen esimiehensäkin jo häntä odotti, valmiina matkaan. Niin pian kun sotilasjoukon lähdössä tavalliset muodollisuudet oli suoritettu, jättivät vanhus ja hänen nuorempi toverinsa linnoituksen saattoparven seuraamana.
He olivat kulkeneet vain satakunta kyynärää valleista, kun ranskalaista kenraalia neuvotteluun saattava pienoinen joukko näkyi nousevan esiin uurrostieltä, jonka muodosti piirittäjäin tykkipengerten ja linnan välillä juoksevan puron uoma. Siitä hetkestä, jolloin Munro jätti omat varustuksensa ilmestyäkseen vihollistensa eteen, oli hänen katsantonsa muuttunut juhlalliseksi ja hänen ryhtinsä ja astuntansa uljaan sotilaalliseksi. Kun hän näki ensi vilaukselta Montcalmin hatussa liehuvan valkoisen töyhdön, välähti hänen silmänsä eikä ikä enää tuntunut lainkaan painavan hänen kookasta ja yhä vielä jäntevää ruumistaan.
"Sanokaa pojille, että pysyvät valppaina", virkkoi hän hillityllä äänellä Duncanille, "ja pitäkööt tarkalla piitään ja pistimiään, sillä ei kukaan voi olla varma näistä kuningas Ludvigin käskyläisistä; mutta muutoin näytämme me niille tyynten ja levollisten miesten naamaa. Tehän ymmärrätte, majuri Heyward!"
Hänen puheensa keskeytti rummun pärrytys läheneväin ranskalaisten joukosta; siihen vastattiin heti, ja kumpikin puolue lähetti edelleen valkeata lippua kantavan sotilaan, varovaisen skotlantilaisen pysähtyessä vartijaosasto selkänsä takana. Heti kun tämä lyhyt tervehdys oli suoritettu, lähti Montcalm käymään heitä kohti nopein, mutta sulavin askelin, paljastaen päänsä vanhan sotilaan edessä ja sipaisten kohteliaisuuksissaan melkein maata hohtavalla töyhdöllään. Jos Munron ryhti ja asema olikin käskevämpi ja miehekkäämpi, niin puuttui siitä taas ranskalaisen notkeus ja viehättävä seurallisuus. Kumpikaan ei puhunut mitään pariin hetkeen, molemmat kun tarkastelivat toisiaan uteliain ja innokkain silmin. Ylhäisemmän arvonsa ja kohtauksen laadun nojalla rikkoi vihdoin Montcalm äänettömyyden. Lausuttuaan tavalliset tervehdyssanat hän kääntyi Duncaniin, hymyili hänelle ikäänkuin vanhalle tutulle ainakin ja jatkoi puhuen koko ajan ranskaa:
"Olen mielissäni, herraseni, että olette suvainnut ilahduttaa meitä seurallanne tässä tilaisuudessa. Niin ollen ei meidän ole tarvis käyttää tavallista tulkkia, sillä teille puhuessani tunnen samaa varmuutta kuin jos käyttäisin itse teidän kieltänne."
Duncan kiitti kohteliaisuudesta, ja Montcalm kääntyi vartijajoukkoonsa, joka vihollisten esimerkkiä noudattaen oli edennyt aivan hänen taakseen, ja lausui sille: