"Olette oikeassa, herra", myönsi vanhus, jälleen muuttaen äänensä hyvänsävyiseksi, jopa lempeäksikin; "tyttö on äitinsä kuva tämän ollessa hänen ikäisensä, ennenkuin sai tehdä tuttavuutta surun ja murheen kanssa. Kun kuolema ryösti minulta vaimoni, palasin Skotlantiin, avioliittoni rikastuttamana, ja ajatelkaapas, Duncan, se kärsivä enkeli oli pysynyt naimattomuuden ilottomassa tilassa kaksikymmentä pitkää vuotta, ja vieläpä miehen takia, joka oli voinut unohtaa hänet! Hän teki enemmänkin, herra: hän antoi anteeksi uskottomuuteni ja kun kaikki vaikeudet nyt olivat syrjäytetyt, otti hän minut miehekseen."
"Ja tuli Alicen äidiksi!" huudahti Duncan innolla, joka olisi voinut käydä vaaralliseksi, jos Munron ajatuksilla olisi ollut vähemmän askaroimista kuin tällä hetkellä.
"Niin tuli", virkkoi vanhus; "ja kalliisti hän sai maksaa siunauksesta, minkä lahjoitti. Mutta hän on nyt taivaan pyhien joukossa, herra, eikä sovi miehen, jonka jalka jo on haudan partaalla, murehtia niin onnellista kohtaloa. Minä sain pitää hänet luonani tosin vain yhden ainoan vuoden; se on lyhyt onnen aika ihmiselle, joka on nähnyt nuoruutensa kuihtuvan toivottomassa kärsimyksessä."
Vanhuksen surussa oli jotakin niin kunnioitustaherättävää, ettei Heyward rohjennut esittää ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Munrolla ei ollut aavistustakaan toisen läsnäolosta, hänen kasvonjuonteensa ilmaisivat värähdellen hänen syvän kaihonsa tuskaa, ja raskaat kyynelet virtasivat hänen silmistään ja putosivat huomaamatta hänen poskiltaan permannolle. Vihdoin hän liikahtihe ikäänkuin palaten äkkiä tajuntaansa, nousi tuoliltaan, ja käytyään kerran huoneen ympäri lähestyi keskustelukumppaniaan sotilaan ylpeä ryhti joka eleessään ja kysyi:
"Eikö teillä, majuri Heyward, ollut jokin sanoma markiisi Montcalmilta minulle kerrottavana?"
Duncan säpsähti vuorostaan ja alkoi heti takertelevin lausein esittää puoliksi unohtunutta kertomustaan. On tarpeetonta viipyä siinä välttelevässä, vaikkakin kohteliaassa tavassa, millä ranskalainen kenraali oli tehnyt tyhjäksi Heywardin jokaisen yrityksen houkutella häneltä tietoonsa sen ilmoituksen sisältöä, jonka hän oli viitannut haluavansa tehdä, tai siinä päättävässä, vaikka yhä sievistellyssä sanomassa, jolla hän nyt antoi vihollisen ymmärtää, että ellei tämä suvainnut keskustella hänen kanssaan henkilökohtaisesti, ei hän pääsisi siitä selville ensinkään. Munron kuunnellessa Duncanin yksityiskohtaista esitystä väistyivät isän kiihtyneet tunteet vähitellen hänen asemansa vaatimusten tieltä, ja kun toimen oli lopettanut, näki hän edessään vain sotakarhun, jossa kiehui sotilaan loukattu ylpeys.
*Olette puhunut kylliksi, majuri Heyward!" huudahti tulistunut vanhus, "niin kylliksi, että nyt voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen kirjan huomautuksia ranskalaiseen kohteliaisuuteen. Tuo herrasmies on kutsunut minua neuvotteluun, ja kun minä lähetän hänelle kykenevän sijaisen — sillä sellainen te olette, Duncan, vaikka teillä onkin vielä vuosia vähän — vastaa hän arvoituksilla."
"Hän ei ehkä ajatellut niin suotuisasti edustajastanne, parahin herra ritari. Ja suvainnettehan sitä paitsi muistaa, että kutsu, jonka hän nyt toistaa, oli alkuaankin osoitettu linnoituksen komentajalle, eikä tämän lähimmälle miehelle."
"No hyvä, eikö sitten edustajalla ole kaikki se valta ja arvo, mikä henkilöllä, joka hänelle tehtävän uskoo? Hän haluaa keskustella Munron kanssa! Totta tosiaan, hyvä herra, minun tekee kovin mieleni noudattaa sen miehen tahtoa, vaikkapa vain näyttääkseni hänelle sitä lujaa naamaa, jota me pidämme hänen lukuisista sotajoukoistaan ja vaatimuksistaan huolimatta. Eipä taitaisi olla niinkään huonoa valtiotaitoa se temppu, nuori mies!"
Duncan, jonka mielestä heidän oli tavattoman tärkeätä päästä pian selville tiedustelijan tuoman kirjeen sisällöstä, tuki innokkaasti tätä ajatusta.