"Häneen tähtäsivät toiveeni, herra ritari."
Nuori mies odotti äänettömänä tulosta siitä merkillisestä vaikutuksesta, jonka oli saanut aikaan niin odottamaton — se selvisi nyt — ilmoitus. Useita minuutteja käveli Munro huoneen lattiaa pitkin ja poikin kiivain askelin, ankarat piirteet suonenvedontapaisessa liikkeessä ja kaikki aistit ikäänkuin hukkuneina mielen ankaraan mietiskelyyn. Vihdoin hän pysähtyi aivan Heywardin eteen ja naulaten silmänsä toisen silmiin sanoi voimakkaasti vapisevin huulin:
"Duncan Heyward, minä olen rakastanut teitä sen miehen takia, jonka verta virtailee suonissanne; minä olen rakastanut teitä omien hyvien ominaisuuksienne takia; ja minä olen rakastanut teitä, koska minä arvelin teidän voivan osaltanne lisätä lapseni onnea. Mutta kaikki tämä rakkaus muuttuisi vihaksi, jos minä saisin varmuuden, että se, mitä minä olen niin kovin pelännyt, olisi totta."
"Jumala varjelkoon ainoankaan tekoni tai ajatukseni antamasta aihetta sellaiseen muutokseen!" huudahti nuori mies, jonka silmä ei lainkaan painunut alas häneen tähdätyn läpitunkevan katseen tieltä. Ottamatta huomioon, kuinka mahdotonta toisen oli ymmärtää tunteita, jotka olivat kätketyt hänen poveensa, rauhoittui Munro keskustelukumppaninsa järkähtämättömästä ilmeestä ja jatkoi melkoista lempeämmällä äänellä:
"Te tahdotte tulla pojakseni, Duncan, ettekä tunne sen miehen elämäntarinaa, jota toivotte voivanne sanoa isäksenne. Istukaahan, nuori mies, niin minä avaan teille kärsineen sydämen haavat niin harvoin sanoin kuin mahdollista."
Tällä hetkellä olivat Montcalmin sanoman unohtaneet yhtä hyvin se, joka sitä oli tuomassa, kuin se, jonka korville se oli aiottu. Kumpikin otti tuolin, ja vanhuksen vaipuessa hetkiseksi omiin ajatuksiinsa ilmeisesti syvän surumielisyyden vallassa, osoitti nuorukainen malttamattomuuttaan vain kunnioittavaa tarkkaavaisuutta ilmaisevalla katseella ja asennolla. Viimein alkoi skotlantilainen puhua:
"Te tiedätte ennestään, majuri Heyward, että perheeni oli sekä vanhaa että kunnianarvoisaa sukua, vaikkei sen osaksi ehkä ollutkaan tullut sitä varallisuuden määrää, joka olisi vastannut sen ylhäistä asemaa. Olin ehkä teidän ikäisenne nuorukainen antaessani uskollisuuden lupauksen Alice Grahamille, erään läheisen, jonkin verran rikkaankin kartanonherran ainoalle lapselle. Liitto ei kuitenkaan miellyttänyt isää, useammistakin syistä kuin köyhyydestäni. Minä tein siis mitä kunniallisen miehen tulee — vapautin tytön lupauksestani ja jätin maan kuninkaani palveluksessa. Olin nähnyt monia seutuja, vuodattanut paljon verta eri maissa, ennenkuin velvollisuus kutsui minut Länsi-Intian saarille. Siellä kohtaloni määräsi minut solmimaan liiton naisen kanssa, josta aikanaan tuli vaimoni ja samalla Coran äiti. Hän oli erään noilla saarilla asuvan aatelismiehen tytär ja hänen äitinsä onnettomuudekseen, jos niin tahdotte sanoa", lisäsi vanhus ylpeästi, "polveutui kurjasta ihmislajista, jonka täytyy kärsiä alhaista orjuutta täyttääkseen ylellisyydessä eläväin herrojensa käskyjä. Niin, herra, tässä kirouksessa on Skotlannillakin osansa, sen kun on pakko elää luonnottomassa liitossa vieraan kauppiaskansan kanssa. Mutta tapaisinpa minä kaikkien niiden joukosta jonkun, joka rohkenisi herjata tästä syntyperästä lastani, saisi hän tuntea isän vihastuksen koko painon! Niin, majuri Heyward, te olette myös syntynyt etelässä, missä näitä onnettomia olentoja pidetään meidän rotuamme alhaisempana ihmissukuna."
"Se on totta, hyvin murheellista kylläkin, herra ritari, vastasi Duncan, joka hämmennyksissään ei enää voinut estää katsettaan vajoamasta lattiaan.
"Ja te pidätte nyt sitä suurena vikana lapsessani? Te kartatte sekoittamasta Heywardin verta niin alhaiseen naiseen — niin rakastettava ja hyveellinen kuin hän olisikin?" kysyi epäluuloinen isä tiukasti.
"Taivas varjelkoon minua järjelleni niin arvottomasta ennakkoluulosta!" vastasi Duncan, joka samalla hetkellä sentään tajusi tuon tunteen itsessään, vieläpä niin syvään juurtuneena, että se kuului ikäänkuin hänen luontoonsa. "Nuoremman tyttärenne sulous, kauneus ja tenhovoima, eversti Munro, kykenevät kyllä selittämään vaikuttimeni, ilman että minua tarvitsee syyttää tästä vääryydestä."