— Ei pitäisi olla vaikea arvata!
— Tarkoitatko, että…
— Että tästä on kulkenut ihminen! Vain ihmisen käsivarret ja sääret hänen kavutessaan runkoa ylös ja alas sadat ja tuhannet kerrat ovat kuluttaneet pinnan näin sileäksi. No, kai jo arvaat, kenestä on kysymys?
Vastaus lensi välähdyksessä Rodin aivoihin. Nyt hän käsitti, miksi vanhalla kelolla oli ollut hänen tovereihinsa niin valtava vetovoima. Hänen poskensa tuntuivat kuumilta, ja kylmät väreet menivät pitkin hänen selkäpiitään.
— Mielipuoli!
Vabi nyökkäsi. Mukoki murahteli ja hieroi käsiään.
— Täällä kulta luotiin! hän sanoi. Hullu koira pian sukkelasti meidän jäljillä. Meillä kiire saada tavarat tänne — sitten hakka puu poikki!
— Sinä et ole tuntiin puhunut näin pitkälti, Vabi huudahti, ja sanasi olivat tervettä järkeä. Meidän on kiireesti saatava tavarat tänne alas ja sitten kelo poikki! Kun mielipuoli palaa takaisin ja näkee liukupuunsa menneen, niin arvaanpa, että hänellä riittää siitä ihmettelemistä pariksi viikoksi, ja sillä aikaa me kyllä keksimme jonkin keinon päästä hänestä eroon. Kas näin!
Hän lähti kapuamaan kuin orava puuta ylös, ja minuutin parin perästä hän jo seisoi yläkalliolla.
— Liukas kuin rasvattu! hän huusi toisille. Paljonko lyöt vetoa, ettet pääse ylös, Rod?