Mukoki seisoi vedessä vyötäisiään myöten rantakallioiden välissä. Kolme tuloksetonta astiallista huuhdottuaan Rod tunsi ankeaa pettymystä. Jospa hän olikin valinnut kohdan, missä kultahiekkaa ei ollutkaan! Hän vaihtoi paikkaa ja huomasi Vabin tekevän samoin. Neljäs ja viides astiallinen eivät nekään antaneet tulosta.
Mukoki oli kahlannut putouksen alla olevan suvannon poikki ja puuhaili nyt vastakkaisella rannalla. Kuudennen astiallisen tyhjennettyään Rod meni Vabin luokse. Innostuksen puna oli hävinnyt heidän kasvoiltaan. Puolen toista tunnin työ — eikä kultahiukkastakaan saaliina!
— Me emme taidakaan olla oikeassa paikassa, Vabi sanoi.
— Mutta tässähän sitä pitäisi olla, Rod intti. Jos kerta löysimme yhden rakeen, täytyy meidän löytää useampiakin. Kulta on raskasta ja laskeutuu tyynessä vedessä pohjaan. Ehkäpä sitä on tuolla alempana.
Mukoki tuli joen poikki heidän luokseen. Vastarannan kallioiden välistä hän oli löytänyt neulannupin kokoisen kultarakeen, ja tämä uusi todistus kullan olemassaolosta antoi taas heille uutta innostusta.
Mutta ryhdyttyään jälleen huuhtelemaan he eivät onnistuneet yhtään entistä paremmin. Illan varjot tulivat yhä tummemmiksi ja tummemmiksi. Harjun punapetäjien latvojen lomasta aurinko lähetti sen illan viimeisen pilkahduksensa. Mutta toverukset eivät malttaneet luopua puuhastaan, ennen kuin lopultakin oli niin pimeätä, ettei katinkullankaan petollista välkettä erottanut astian pohjalta.
Likomärkinä vyötäisiinsä asti, uupuneina ja kulta-unelmat rauenneina he palasivat leiriin. Rodia ei ollut koskaan elämässään näin nolottanut. Saattoiko todella olla mahdollista, että täällä ei ollutkaan kultaa, että nuo kolme miestä olivat tyhjentäneet koko varaston?
Leirinuotion valossa pojat lukivat uudelleen John Ballin ja hänen toveriensa tilityksen. Tuo pieni kellastunut paperinpala oli side siihen hämärään menneisyyteen, mistä he yrittivät ammentaa uutta intoa; se oli todistuskappale kaameasta murhenäytelmästä, jonka nämä mustat vuorenseinät kenties ikuisesti pitäisivät omana tietonaan.
— Yli kaksitoista kiloa, toisti Rod puolittain itsekseen. Ja yhden kuukauden aikana!
— Neljäsataa grammaa päivässä! Vabi huokaisi. Totta totisesti, Rod, me emme voi olla oikeassa paikassa!