— Sitäpä se juuri onkin! Rod kivahti, ja hänen innostuksensa pääsi täyteen vauhtiin. Se on tosin kovaa, mutta katsohan miten puukkosi kärki on viiltänyt siihen naarmun! Se painaa lähes kymmenen grammaa! Onkohan astiassasi lisää näitä?
Hän laskeutui polvilleen Vabin viereen, ja päät yhdessä toverukset penkoivat puukoillaan astian pohjaa, kun Mukoki saapui heidän taakseen. Rod ojensi kultarakeen Mukokille.
— Tämäpä on jotakin, pojat! Olemme oikeassa paikassa. Nyt voimme vaikka huutaa eläköötä John Ballille ja hänen tuohikartalleen ja lähteä sitten syömään.
— Minä kyllä lähden päivälliselle, mutta jätän huutamisen toistaiseksi, sanoi Vabi. Tai huudetaan vain hengessämme. Kuulkaapa, miten ääni kuuluu täällä rotkossa. Eläköömme kuuluisi vähintään viiden mailin päähän!
Mukoki oli valinnut leiripaikan setrimetsikön laidasta ja kattanut päivällisen isolle litteälle paadelle, jonka ympärille toverukset istahtivat. Vabi laittoi keltaisen nokareensa pöydälle ruokahalun kiihokkeeksi, kuten hän sanoi; ja jos se kiire, millä kolmikko ahmaisi ruokansa, oli nokareen ansiota, oli se samalla vankka todistus sen arvosta.
Mukoki lähti syötyä poikien mukaan joen rannalle, ja huuhtomista jatkettiin kuumeisen odotuksen merkeissä.
Vain sellaiset, jotka itse ovat tunteneet kultakuumeen petollisen lumon ja uuvuttaneet itsensä sitä etsiessään, tietävät mikä myrsky riehuu huuhtojan sisimmässä ja mikä tuli palaa hänen aivoissaan, kun hän upottaa astiansa virran pohjamutaan.
Roderick Drew luuli uneksivansa. Joka puolella hänen ympärillään oli kultaa! Hän ei hetkeäkään epäillyt sitä. Siinähän aarre oli — siinä hänen jalkojensa juuressa. Sitä on rantakallioissa, joista se tuli esiin vihaisesti pieksevän veden kuluttamana; sitä oli putouksen alla; rotkossa; kaikkialla hänen ympärillään. Yhden ainoan kuukauden kuluessa John Ball oli löytänyt sitä yli kaksitoista kiloa! Ja hän oli löytänyt sen täältä!
Rod täytti taas ahneesti astiansa tuolla kallisarvoisella liejulla. Hän kuuli veden loiskuvan Vabin ja Mukokin huuhtoessa. Mutta mitään muuta hän ei heidän taholtaan kuullutkaan.
Toverukset eivät todellakaan aluksi vaihtaneet sanaakaan.
Odotettiin vain, kuka ensimmäisenä huudahtaisi ilosta. Kului viisi
minuuttia, kului kymmenen, viisitoista Rodin löytämättä muruakaan.
Tyhjentäessään astiaansa hän näki Vabin ottavan omaansa uutta liejua.
Hänelläkään ei siis ollut onnea.