Mukoki nousi ja jätti toverinsa pohtimaan suunnitelmiaan. Mutta hän palasi nopeasti takaisin ja osoitti pitkällä käsivarrellaan putouksen takana olevalle harjulle.
— Kuule — hän — hullu mies!
Vanhan eränkävijän kurttuisilla kasvoilla kuvastui suunnaton innostus, ja pitkän aikaa hän seisoi liikahtamatta käsivarsi yhä ojennettuna, mustat silmät katsoen odottavina Vabiin ja Rodiin, jotka istuivat maassa kuin paasiksi kivettyneinä.
Jostakin hyvin kaukaa kantautui heikko valittava ääni, joka sai toverukset saman nimettömän kauhun valtaan kuin aikaisemmin rotkon suulla. Se oli mielipuolen metsäläisen huuto!
Tuon etäisen vaikerruksen kuullessaan Vabi kavahti jaloilleen. Hänen silmänsä hehkuivat ja hänen pronssinväriset kasvonsa olivat kalpeat.
— Muki, minähän sanoin! hän huusi. Minähän sanoin sinulle! Vabin koko ruumis värisi, hänen kätensä pusertuivat nyrkkiin, ja kun hän katsahti Rodiin, tämä hämmästyi ystävänsä outoa ilmettä.
— Rod, John Ball tulee perimään kultaansa!
Sanat olivat päässeet itsestään hänen suustaan, ennen kuin hänen oli onnistunut hillitä itsensä ja pidättää ne. Seuraavassa hetkessä hän jo katui huudahdustaan. Hän oli säilyttänyt omana salaisuutenaan ajatuksensa, että John Ball ja tuo hullu metsäläinen olivat yksi ja sama henkilö, kunnes lopulta oli ilmaissut sen Mukokille.
Vaikka tuo ajatus kasvoi hänen mielessään kuin rehevä sieni, hän oli joka hetki tietoinen siitä, että siltä puuttuivat kaikki järjelliset perusteet, että se joka suhteessa oli täysin mahdoton. Hänen rodulleen ominainen pidättyväisyys oli estänyt häntä puhumasta asiasta Rodille. Mutta nyt ajatus oli puhjennut sanoiksi. Tumma puna levisi hänen kasvoilleen äskeisen kalpeuden sijasta.
— Olen ajatellut tätä jo pitkän aikaa, hän jatkoi. Aina siitä lähtien, kun löysimme hiekasta jalanjäljet! Tarvitaan vain yksi todistus, kuuletko, yksi ainoa todistus siitä, ja…