— Kuuntele!
Rodin ääni oli kuiskaava ja hän kohotti varoittavasti kättään. Tällä kertaa mielipuolen huuto kuului selvemmin. Hän oli tulossa rotkoa pitkin!
— John Ball! Rod toisti, aivan kuin olisi nyt vasta kuullut toisen sanat. John Ball!
Kuin tulvavirtana syöksyi hänen ylitseen se ainoa asia, joka hänestä tällä hetkellä tuntui todelta. John Ball! John Ball oli tulossa ilmoittamaan heille kadonneen kullan olinpaikan, paljastamaan heille ammoin sitten tapahtuneen murhenäytelmän! Kuin tulikipinän koskettama ruutitynnyri hänen mielikuvituksensa syttyi Vabin sanoista.
Mukoki sai ensimmäisenä takaisin terveen järkensä.
— Piiloon! hän tiuskaisi. Piiloon panee nämä kaikki — nämä kaikki — kaikki! Hän osoitteli leiritarvikkeita.
Pojat tajusivat hänen tarkoituksensa.
— Hän ei saa nähdä tuolta putouksen niskalta merkkiäkään meidän läsnäolostamme! Vabikin huusi ja keräili syliinsä keittokapineita. Kaikki piiloon setrimetsikköön!
Mukoki repi kiireesti havumajaa hajalle. Viitisen minuuttia toverukset suorittivat raivokasta hävitystyötä. Jälleen he kuulivat mielipuolen vaikeroinnin, ja tuskin he olivat itsekin päässeet piiloon vanhan metsämökin pimentoon, kun huuto taas kuului, tällä kertaa vain pyssynkantaman päästä kosken yläpuolelta.
Nyt ei miehen huuto kaikunutkaan hurjana, vaan pitkänä valittavana uikutuksena, joka karkotti heidän sydämistään äskeisen kauhun ja täytti heidät rajattomalla, omituisella säälillä. Mikä muutos mielipuolen sielussa olikaan tapahtunut?