Ääni toistui miltei yhtä mittaa, joka kerran entistä lähempänä, ja siinä oli merkillisen kysyvä sävy, miltei kuin epätoivon nyyhkytystä, joka iski kuin rautakynsin Rodin sydämeen ja täytti hänet miltei vastustamattomalla halulla vastata siihen, juosta vastaan ja kurottaa kätensä tervehtimään tuota omituista hurjaa olentoa, joka nopeasti lähestyi heitä rotkon pohjaa pitkin!
Rodin vielä tuijottaessa kosken niskan yläpuolelle näkyi jokin hahmo hypähtävän putouksen vieressä olevalle isolle paadelle; Rodin oli puristettava molemmat nyrkkinsä rintaa vasten pidättääkseen tunnetta, joka oli väkisin puhkeamassa sanoiksi. Sillä nyt hän tiesi — yhtä varmasti kuin Vabikin hänen vierellään — että hänen silmänsä katselivat John Ballia!
Tuokion mielipuoli kyykki sillä kohtaa, missä porraspuu oli ennen sijainnut, ja nähtyään sen hävinneeksi hän ojentautui jaloilleen, ja epätoivoinen valitus kaikui rotkon halki.
Hänen siinä liikahtamatta seistessään toverukset saattoivat nähdä, että mielipuoli oli vanha mies, laiha ja näivettynyt, mutta suora kuin nuori puu ja että hänen kasvojaan ja rintaansa peitti takkuinen tukka ja parta. Hänellä oli kädessään pyssy — sama millä hän oli ampunut kultaluotinsa — ja näinkin pitkältä välimatkalta toverukset näkivät, että se oli pitkäpiippuinen, niiden aseiden kaltainen, jotka he olivat löytäneet vanhasta metsämökistä.
Henkeään pidättäen toverukset odottivat — ainoakaan lihas ei heissä värähtänyt.
Uudelleen vanhus kumartui katsomaan kallion jyrkän reunan yli, sitten hän ojensi molemmat käsivartensa ja vaikeroi nyyhkyttäen aivan kuin olisi pyytänyt jotakin alhaalla olevaa auttamaan häntä. Näky järkytti Rodia. Hänen silmiään poltti ja kurkkuaan karvasteli.
Vabi ja Mukoki katselivat mykin ilmeettömin silmin. Heille tämä merkitsi vain tavallista merkillisempää erämaakokemusta. Mutta Rodille se oli valkoisen miehen avunpyyntö. Vanhuksen ojennetut käsivarret tuntuivat ulottuvan häneen saakka, tuo epätoivon ja orpouden täyttämä nyyhkyttävä ääni tuntui nöyrästi anovan häntä kiiruhtamaan apuun, ojentamaan omat käsivartensa vapauttaakseen tuon onnettoman sielun kirouksestaan.
Hiljaa huudahtaen Rod syöksähti ulos majasta. Hän kiinnitti katseensa kallion reunalla kyyhöttävään säikähtyneeseen olentoon ja eteni varovaisesti käsivarret ystävälliseen tervehdykseen ojennettuina samalla toistaen mielipuolen nimeä:
— John Ball, John Ball, John Ball!
Samassa mielipuoli hypähti pystyyn ja kääntyi pakoon lähteäkseen.