Ensi silmäyksellä Rod saattoi havaita, että jos Mukokilla olisi ollut edessään vähänkin pitempi matka, olisi hänkin Vabin tavoin sortunut ladulle. Pojat taluttivat uskollisen toverinsa postirekeen karhuntaljoille lepäämään ja kiehauttivat hänelle kuumaa lientä.
— Sinä otti hänet kiinni, virnisteli Mukoki iloisena. Ottipas vain hänet kiinni.
— Ja hän oli vähällä tappaa itsensä, Muki, Rod puheli. Ja nyt — hän katsahti tovereihinsa — mitä nyt kaikkein ensimmäiseksi teemme?
— Meidän on heti lähdettävä vungain jäljille, Vabi arveli. Yksikin hukkaan mennyt tunti voi nostaa meiltä tien pystyyn.
— Mutta entä koirat…
— Voitte ottaa minun valjaikkoni, keskeytti postimies. Siinä on kuusi isoa koiraa, jotka eivät ole vielä pahasti väsyneitä. Lisäätte vielä muutaman oman koiranne, ja lopuilla minä lähden postia viemään. Mutta neuvoisin teitä ensin levähtämään tunnin verran ja syömään vahvasti. Ei ole hyvä lähteä väsyneenä ja vatsa tyhjänä pitkälle taipaleelle.
Mukoki kannatti postimiehen ehdotusta, ja Rod lähti heti hakemaan lisää nuotiopuita. Tilapäisellä leiripaikalla kävi kiireinen vilske. Postimiehen ottaessa esiin eväitä Mukoki ja Vabi valitsivat koiristaan kestävimmät ja panivat kokoon kunnollisen valjaikon, jonka piti lähteä viemään heitä vaaralliselle matkalleen. Jokaiselle koiralle viskattiin lihakimpale, ja eväslihat asetettiin nuotion hiillokselle paistumaan.
Rod uurasti järven paksuun jäähän avantoa saadakseen vettä keittopuuhiin. Vähän ajan perästä Vabikin tuli hänen luokseen jäälle.
— Valjaikko on kunnossa, hän sanoi, kun Rod hetkeksi taukosi levähtääkseen. Evästä meillä on tosin niukanlaisesti yhdeksälle koiralle ja kolmelle miehelle, mutta ammuksista ei ole puutetta. Kaiketi löydämme matkan varrelta riistaa.
— Jäniksiä ainakin, arveli Rod ja tarttui jälleen tuuran varteen.
Muutamalla iskulla tuura jo kävikin sulaan veteen.