Mukokikin silmäisi astiaa mitään sanomatta ja palasi jälleen haraamaan pohjamutaa. Verkalleen Rod huuhteli astiansa valmiiksi.
Puolen tunnin kuluttua hän näytti sitä uudelleen Vabille. Kaikki sora oli erottunut pois. Pohjalle jäänyt hiekka oli täynnä noita kimmeltäviä hiukkasia, ja puoleksi niiden peittämänä oli tuo iso kultarae. Vabin astiassa ei ollut yhtään raetta, mutta siinäkin oli runsaasti kultahiekkaa.
Mukoki oli nostanut valtavan määrän hiekkaa ja soraa joen pohjasta rantakalliolle ja oli nyt polvillaan sitä tutkimassa. Kun Rod kävi hakemassa kasasta kolmannen astiallisen liejua, ei Mukoki ollut löytänyt mitään.
Illan hämärä alkoi jo laskeutua rotkon pohjaan, ja neljättä astiallista lopetellessaan Rod ei enää voinut pimeän vuoksi erottaa keltaista jauhetta pohjahiekasta. Yhtä kultaraetta lukuunottamatta hän oli löytänyt vain kultahiekkaa. Vabi oli saanut kolme pientä raetta.
Kun työskentely lopetettiin, nousi Mukoki viimeisenä paikaltaan itsekseen naureskellen. Hän ojensi kätensä. Vabi katsoi siihen, ja hänen hämmästynyt huudahduksensa kutsui Rodinkin paikalle.
Mukokin kämmen oli kukkurallaan kultarakeita! Hän laski ne Vabin kouraan, ja tämä luovutti ne vuorostaan Rodille. Tuntiessaan rakeiden painon tämä ei enää voinut pidättää iloaan, joka oli koko iltapäivän kutitellut hänen kurkussaan. Valtavin loikkauksin hän pyyhälsi leiriin ja etsi siellä käsiinsä pienen vaa'an, jonka he olivat ottaneet mukaansa Vabinoshista. Heidän iltapäivän kuluessa löytämänsä kultarakeet painoivat yhteensä kaksisataa grammaa ja kultahiekka vähän yli kolmesataa.
— Puoli kiloa kultaa!
Rod ilmoitti tuloksen epäuskoinen väre äänessään.
— Siitä tulee kolmesataa ja kuusikymmentä dollaria! hän laski nopeasti. Taivaan tasakäpälät!
Loppusumma tuntui hänestä niin mahdottomalta, että hän keskeytti lauseensa.