— Vajaan puolen päivän työstä, Vabi lisäsi tyynesti. Mehän pääsemme parempiin tuloksiin kuin John Ball ja hänen toverinsa. Tämän mukaan ansaitsisimme kuukaudessa parikymmentä tuhatta dollaria!
— Ja syksyyn mennessä… aloitti Rod.
Mukokin taholta alkoi kuulua naureskelua, ja Rod näki vanhan eränkävijän kasvoilla verrattoman ilmeen.
— Ja kahdessakymmenessä tuhannessa kuussa — paljonko se silloin teke? Mukoki kysyi.
Ei edes Vabi ollut koskaan kuullut Mukokin laskevan leikkiä, ja hän intoutui tästä oudosta ilmiöstä niin, että haastoi vanhan ystävänsä painiin ja sai tämän vyörytetyksi alas kalliolta.
Mukokin kysymys ei ollut pelkkää leikkiä, sen pojat saivat pian nähdä. He työskentelivät monta päivää lakkaamatta. Havumajassa olevat pukinnahkaiset pussit täyttyivät vähitellen. Viidentenä päivänä Rod löysi kultahiekan joukosta seitsemäntoista isoa raetta, joista suurin oli hänen peukalonsa pään kokoinen.
Seitsemäs päivä oli kaikkein tuottoisin, mutta yhdeksäntenä sattui yllättävä asia. Kaikki nämä päivät Mukoki oli naarannut suvannon pohjaa ja nostanut rantakalliolle soraa ja hiekkaa. Mutta yhdeksäntenä päivänä hänen alkeellinen työvälineensä nosti kerrallaan vain pari kourallista liejua. Surkea totuus paljastui heille.
Suvannon aarre alkoi ehtyä!
Mutta tuo havainto ei heitä kuitenkaan pahasti masentanut. Aarteen alkulähteen täytyi varmasti löytyä jostakin suvannon liepeiltä, ja toverukset uskoivat tavoittavansa senkin. Sitä paitsi heillä jo oli melkoinen omaisuus — vähintään kahdentuhannen dollarin arvoinen miestä kohden. Kolmen päivän ajan he vielä jatkoivat työtään, mutta sitten ei Mukokin haaviin enää tullut mitään. Pohjakallio oli ilmeisesti tullut esille.
Viimeinen astiallinen huuhdottiin aikaisin aamulla, ja kun lämmin sää oli pilannut karibun lihan, lähtivät Mukoki ja Vabi heti päivällisen jälkeen etsimään uutta riistaa Rodin jäädessä leirin vartijaksi.