Kun hän jälleen sai tietoisuutensa takaisinahan ei enää ollut rotkossa vaan aivan oudon rodun keskuudessa. Nämä ihmiset olivat niin pienikasvuisia, että töin tuskin ulottuivat hänen olkapäähänsä, heillä oli eläinten nahkoja vaatteinaan ja aseinaan luukärkiset keihäät. Ja vaikka vanhus ei osannutkaan kertoa heistä tämän enempää, kuulijat arvasivat hänen jollakin tapaa joutuneen pohjoiseen eskimojen pariin. Nämä olivat kohdelleet häntä hyvin, ja hän oli elänyt heidän luonaan pitkät ajat metsästellen ja kalastellen heidän kanssaan ja nukkunut majoissa, jotka oli kyhätty jää- ja lumilohkareista.
Sitten John Ball muisti eläneensä valkoisten parissa. Jollakin tapaa hän oli palannut Yorkin kauppa-asemalle, ja hän tiesi sen tapahtuneen monia vuosia myöhemmin, sillä hänen vanhempansa olivat kuolleet ja vieraat henkilöt hoitivat kauppa-asemaa. Tuohon aikaan John Ballin oli täytynyt olla täydessä järjessään.
Kerran hän oli tullut suureen kaupunkiin, mahdollisesti Montrealiin, ja toiminut siellä pitkän aikaa Hudson Bay-yhtiön palveluksessa; siellä hän myös oli tavannut tytön, jonka kanssa, meni naimisiin. Kun John Ball puhui tytöstä, hänen kasvonsa loistivat, ja aina mainitessaan tytön nimen hän miltei parahti. Näytti siltä, että nuo mielipuolisuudessa vietetyt pitkät vuodet olivat menneet jälkeä jättämättä, kuin vanhus nyt olisi herännyt hyvin syvästä unesta ja Dolores, hänen nuori vaimonsa, olisi vain hetki sitten ollut hänen vierellään.
Sitten tuli John Ballin tarinaan jälleen pitkä tauko. Hän ei voinut muistaa, miten kauan oli elänyt Montrealissa. Mutta sen hän tiesi, että jonkin aikaa naimisiin menonsa jälkeen hän oli vaimonsa kanssa palannut takaisin pohjoiseen, missä he olivat eläneet hyvin onnellisina; ja eräänä kesänä he olivat lähteneet yhdessä kanootilla etsimään rotkon kulta-aarretta. He löysivätkin sen. Mutta miten ja milloin, sitä hän ei jaksanut muistaa.
Siitä lähtien John Ballin tarina oli täynnä hurjia kuvia suuresta mustasta maailmasta, minne päivä ei paistanut eivätkä tähdet tuikkineet ja mistä he kaivoivat kultaa tervassoihtujen valossa. Ja sitten eräänä päivänä hänen vaimonsa oli eksynyt tuossa kaameassa paikassa eikä koskaan enää palannut hänen luokseen.
Silloin miehen järki oli pimennyt. Eksynyttä vaimoaan etsiessään John
Ball ei milloinkaan löytänyt luolan toista päätä.
Hän näki outoja kummallisia hahmoja, taisteli hirmuisten petojen kanssa, jotka olivat hirviäkin isompia ja kuuli virtojen pauhaavan ja koskien jymisevän syvällä maan uumenissa. Nytkin kertoessaan vanhus piti näitä kaikkia kokemuksiaan tosina.
Vabin ja Minnetakin isä kirjoitti viipymättä yhtiönsä pääkonttoriin Montrealiin kysyen, tiedettiinkö siellä mitään John Ballista. Kuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, että sen niminen mies oli ollut yhtiön palveluksessa vuosina 1877 ja 1878 raakojen nahkojen tarkastajana. Hän oli lähtenyt Montrealista pohjoiseen noin kolmekymmentä vuotta sitten.
Kun John Ball näytti alkavan toipua, Rodin äiti teki ehdotuksen, joka synnytti kauppa-asemalla todellisen myrskyn. Hän näet pyysi, että aseman hoitaja lähtisi koko perheensä kanssa saattamaan häntä ja Rodia kotiin ja viipyisi heidän vieraanaan muutaman viikon. Ja kaikkien hämmästykseksi George Newsome suostui, mutta vain sillä ehdolla, että Drew'n perhe palaisi heidän mukanaan pohjoiseen syyskesällä. Yhtiön pääkonttorista tuli viransijainen hoitamaan asemaa ja kalastelemaan lohia kuukauden ajaksi.
Rod ja Vabi olivat pakahtua onnesta, kun Mukoki lupasi lähteä mukaan. Monta päivää vanha eränkävijä oli vastustanut heidän pyyntöjään, mutta pakkohan hänen oli antautua, kun Minnetaki kietoi kätensä hänen kaulaansa ja hieroi pehmeää poskeaan Mukokin ryppyisiin kasvoihin.