— Meidän on odotettava, kunnes päivä valkenee, sanoi Rod. Hän koetti näyttää reippaalta ja toiveikkaalta.
— Mehän voimme nyt syödä, ehdotti Vabi. Syödään kylmää paistia, niin ei tarvitse tehdä nuotiota.
Rod söi nopeasti. Sitten hän otti pyssynsä ja lähti kävelemään metsään päin. Vabi nousi kiirehtiäkseen mukaan, mutta Mukoki pidätti häntä hihasta.
— Parempi mennä yksin, hän kuiskasi iskien ovelasti silmää.
Aurinko teki nousuaan puiden latvojen yli, ja oli jo melko valoisaa.
Juuri tällä tavalla Rod oli tuona päivänä viikko sitten lähtenyt
riistaa etsiessään leiripaikalta ja silloin odottamatta löytänyt
Minnetakin jalanjäljen.
Mailin päässä edessään Rod näki sen harjanteen, jolla hän oli ajanut hirveä takaa. Tuo harjanne oli hänen ensimmäinen tienviittansa, ja sitä kohti hän nyt kiiruhti täyttä vauhtia. Mukoki ja Vabi seurasivat häntä etäämpää koirat mukanaan.
Hengästyneenä Rod pääsi mäen harjalle ja katseli pohjoista kohti.
Siihen suuntaanhan hän oli lähtenyt keksittyään nuo oudot jäljet
Mutta nyt siellä ei mikään näyttänyt tutulta. Hänen omatkin jälkensä
olivat tyystin häipyneet kallion rinteeltä.
Hän oli iloinen siitä, että toiset olivat ehtineet vasta harjun juurelle, sillä pettymyksen ja epätoivon kyynelet kirvelsivät hänen silmissään. Hän oli pettänyt Vabin ja Mukokin luottamuksen! Häntä pelotti sanoa se heille, hän ei halunnut näyttää heille kasvojaankaan!
Tuijottaessaan siinä rannattomalle lumiaukealle Rod tavoitti silmäänsä etäältä kirkkaan, välkkyvän läikän. Äkkiä hän muisti: juuri tuota kirkasta läikkää hän oli täältä silloinkin katsonut ja lähtenyt kävelemään suoraan sitä kohti. Se oli jäätynyt kallionrinne, joka hohti auringon valossa.
Odottamatta tovereitaan Rod kiirehti rinnettä alas ja juoksi kapean notkelman poikki. Viiden minuutin perästä hän seisoi kallion edessä, hengästyneenä ja sydän jyskyttäen. Juuri tästä hän oli löytänyt jäljet! Nyt niistä ei enää näkynyt merkkiäkään, mutta koko maisema oli tuttu: tuossa oli kallionnyppylä, jota hän oli katsellut, tuossa pystyyn kuivunut poppelikelo.