Rod arvasi rosvon ja hänen vankinsa tästä lähtien kulkeneen entistä nopeammin ja joudutti omiakin askeliaan. Rotko kävi yhä sokkeloisemmaksi, mutta aina hän löysi pakolaisten jäljet jostakin solasta, ja joka askelella hän pidätti henkeään äkkiyllätystä peläten.
Äkkiä Rod pysähtyi. Hän oli varma siitä, että edestäpäin oli kuulunut jotakin. Hän miltei lakkasi hengittämästä jännittäen kuuloaan, mutta ääni ei enää toistunut. Oliko jokin metsäneläin, susi tai kettu, pannut kiven vierimään rinnettä alas?
Rod eteni hitaasti, silmät ja korvat valppaina. Muutaman askelen otettuaan hän seisahtui uudestaan. Hänen nenäänsä kävi heikko, epäilyttävä haju ja kierrettyään erään kallion hän tunsi saman hajun voimakkaampana — palavan punasetrin makean hajun.
Jossakin hänen edessään paloi nuotio. Eikä sinne tuntunut olevan matkaa pyssynkantamaakaan.
Kokonaisen minuutin hän seisoi hievahtamatta paikallaan keräten voimiaan viimeiseen ponnistukseen. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän hiipisi vungan kimppuun takaa päin ja ampuisi tämän hengiltä. Ei tullut kysymykseenkään varoittaa rosvoa eikä antautua puheisiin hänen kanssaan.
Askel askelelta hän eteni, varovaisesti kuin saaliinsa kimppuun hiipivä kettu. Nuotion haju tuli yhä voimakkaammaksi; Rod näki hienoisen savuhattaran kohoavan ilmaan rotkon perältä. Savu näytti tulevan kallioseinän takaa. Pyssy poskella Rod hiipi seinämän reunalle ja kurkisti varovaisesti sen taakse. Maasto muuttui tässä kohdassa aukeammaksi, ja jäljet päättyivät ilmeisesti tähän. Rosvo oli siis tuon kallion takana!
Pyssy jatkuvasti laukaisuvalmiina Rod kiersi rohkeasti kallion reunan ympäri. Muutaman metrin päässä oli vähäinen metsämaja, joka miltei piiloutui kallionjärkäleiden keskeen. Muuta elonmerkkiä ei sieltä näkynyt kuin tuo ohut savupatsas, joka kierteenä kohosi kallioseinää ylös — pienintäkään ääntä ei kuulunut.
Rodin etusormi vapisi pyssyn liipaisimella. Odottaisiko hän — kunnes rosvo tulisi näkyviin? Puolisen minuuttia hän seisoi epäröiden, minuutin, kaksi minuuttia. Vieläkään ei näkynyt mitään. Hän eteni hiipien, askelen kerrallaan, kunnes majan avonainen ovi oli hänen edessään. Samassa kuului sisältä hiljaista, nyyhkyttävää itkua, ja Rod ryntäsi arvelematta suoraan sisään.
Metsämajassa oli Minnetaki — aivan yksin. Hän istua kyyrötti pää kumarassa maalattialla, kaunis tukka hajallaan hartioilla, kasvot kalpeina, suuret palavat silmät tuijottaen ovelle ilmestynyttä nuorukaista.
Samassa hetkessä Rod oli polvillaan hänen vieressään. Täksi lyhyeksi hetkeksi hän unohti varovaisuutensa, ja tytön kauhistunut huudahdus sai hänet katsahtamaan taakseen.