Mukoki nauraa hyristi.
— Rod ei ole hullu, hän sanoi. Pää terävä!
— Varsinkin, kun hän seuraa Minnetakin jälkiä, Vabi ilvehti.
— Pääsihän Rod selville sen kultalöydönkin salaisuudesta sen jälkeen kun te toiset olitte jo menettäneet kaiken toivonne, hänen sisarensa kivahti.
Kadonnut kultalöytö!
Kuinka kiihkeästi saivatkaan nuo tytön huulilta kajahtaneet sanat miesten sydämet lyömään! Oli jo tullut hämärä, ja vain sammuvan nuotion hehku valaisi majaa. He olivat lopettaneet illallisensa ja istuivat valkean ympärillä. Sykähdyttävä äänettömyys täytti pienen huoneen. Kadonnut kultalöytö!
Rod vilkaisi Vabiguniin, jonka pronssinväriset kasvot olivat puolittain illan tanssivien varjojen peittämät, ja sitten Mukokiin, joka mietteissään tuijotti nuotioon. Minnetakin sanat olivat herättäneet Rodissa iloa ja ylpeyttä. Hän näki tytön säteilevien silmien katselevan häntä hämärästä ja tiesi Minnetakin ajattelevan häntä omana sankarinaan. Sitten Vabi kohensi tulta ja vastasi Minnetakille.
— Niin, Rodhan sen keksi. Tämän kartan hän löysi, Minnetaki.
Hän asettui polvilleen sisarensa viereen ja otti taskustaan jäljennöksen siitä kallisarvoisesta tuohilevystä, jota luurankomiehet olivat vartioineet. Ihastuksesta huudahtaen tyttö otti kartan, ja illan hämärän muuttuessa yön pimeydeksi ja lopulta vaihtuessa aamun ensimmäiseksi kajastukseksi Minnetaki sai kuulla toverusten seikkailujen jännittävän tarinan.
— Ja keväälläkö olette aikoneet lähteä? tyttö kysyi innoissaan.