Rod yritti jo samana päivänä puhua asiasta ystävälleen, mutta Vabi kieltäytyi kerta kaikkiaan kuuntelemasta. Ja Mukoki ryki ja irvisteli ihmeissään kokonaisen puolituntisen.
— Minnetaki olee uljas tyttö — kovasti uljas tyttö, hän sanoi
Rodille, mut hän kuolee siellä pohjoisessa. Tahtoko sinä, että
Minnetaki kuolee?
Sitä Rod ei tietenkään halunnut, ja siihen asian käsittely päättyi.
* * * * *
Se päivä ja ilta olivat Rodin elämän hauskimmat — haavasta huolimatta. Kodikas mänty- ja poppelihaloista laitettu nuotio leimusi kivisellä tulisijalla, ja kun Minnetaki ilmoitti illallisen odottavan, Rod sai nousta ylös.
Vabi ja Mukoki olivat melkein koko päivän samoilleet majan ympäristössä etsien intiaanien jälkiä, mutta eivät olleet löytäneet. Tämä yksinäinen metsämaja tuntui olleen vain vungain päällikön tiedossa. Minnetaki kertoi, miten hänet oli ryöstetty ja miksi intiaanin pakomatka oli käynyt niin hitaasti. Vunga oli ollut sairas eikä ollut halunnut lähteä liikkeelle, ennen kuin oli saanut voimansa takaisin.
— Mutta miksi Vunga tappoi toverinsa? kysyi Rod. Minnetakia puistatti kun hän muisti tuon hirveän tapauksen.
— Minä kuulin heillä olevan kiistaa jostakin, mutta en oikein päässyt selville sen syystä. Sen vain tiedän, että he riitelivät minusta. Emme olleet ehtineet pitkällekään siitä kun erosimme koiravaljaikosta, kun Vunga kääntyi ja ampui miestä rintaan. Se oli hirveätä! Sitten hän taas jatkoi matkaansa, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
— Miten hän sai ne karhun jäljet aikaan? Rod uteli.
— Hänellä oli kauhean suuren karhun käpälänahat, jotka hän veti jalkaansa mokkasiinien päälle, Minnetaki selitti. Hän sanoi minulle, että koiravaljaikko meni Kenogamin suuntaan ja että meidän takaa-ajajamme seuraisivat reen latua eivätkä karhun jälkiä.