Mukoki ravisti päätään.
Mutta jo toisen kerran samana päivänä Vabi ummisti itsepäisenä korvansa vanhan erämiehen mielipiteeltä, mitä Rod ei muistanut hänen koskaan aikaisemmin tehneen. Kappale kappaleelta hän mursi jäätä kirveellään, kunnes kanootti oli koko pituudeltaan railossa. Sitten hän kokkaan nojautuen heilautti itsensä varovaisesti jäälle.
— Kas näin! hän huudahti riemuissaan. Nyt on sinun vuorosi, Rod.
Hyppää kevyesti!
Seuraavassa hetkessä Rod oli hänen rinnallaan. Mutta mitä sen jälkeen seurasi, oli hänestä perästäpäin ajatellen kuin kaameata painajaisunta.
Ensin jää särisi heikosti heidän jalkojensa alla, mutta ääni taukosi pian. Vabia nauratti Rodin pelästyminen, mutta samassa hetkessä koko mahtava jääpeite halkesi heidän allaan pamahtaen kuin ukkonen. Viimeiseksi Rod muisti nähneensä ystävänsä kauhistuneet kasvot, jotka juuri katosivat murskautuneen jään ja hyökyaaltojen keskelle, ja kuulleensa Mukokin huudahtavan kauhun lyömänä; sitten hän tajusi itse olevansa jäisessä vedessä ja kamppailevansa hengestään syvällä pinnan alla.
Hän huitoi epätoivoisesti käsillään ja jaloillaan päästäkseen jälleen pintaan, mutta muisti samassa tuon suunnattoman jäälautan. Entäpä, jos hän joutuisikin sen alle! Mihin suuntaan hänen pitäisi ponnistella? Hän avasi silmänsä, mutta näki vain mustaa vesimassaa. Sekunnit olivat kuin vuosisatoja. Sitten hänen päätään alkoi huimata, hänelle tuli vastustamaton halu avata suu, hengittää, vetää ilmaa keuhkoihinsa — teko, josta olisi kuolema ollut seurauksena! Sitten hän tunsi iskevänsä päänsä johonkin kovaan. Jäälautta! Hän oli joutunut sen alle, ja nyt hänen loppunsa oli varma!
Hän alkoi jälleen vajota — verkalleen, kuin näkymätön käsi olisi vetänyt häntä syvyyteen. Epätoivoisena hän ponnisti vielä kerran ylöspäin, hurjasti ja sokeasti, sillä hän tiesi, että seuraavassa hetkessä hänen oli avattava suunsa.
Hän oli vielä sen verran tajuissaan, että käsitti yrittävänsä huutaa apua; ensimmäinen vesiryöppy korisi jo hänen keuhkoissaan. Mutta sitä hän ei enää tajunnut, että kanootista kurottui pitkä käsivarsi sille kohtaa, missä vesi alkoi poreilla, eikä hän tuntenut lujaa otetta, joka kiskaisi hänet jään reunalle.
Hän heräsi vasta silloin, kun hänen vatsalleen laskeutui jotakin painavaa; sitten häntä retuutettiin, pyöritettiin ja pahoinpideltiin kuin hän olisi ollut ison karhun leikkikaluna. Hän avasi silmänsä ja näki Mukokin ja Vabin.
— Laittaa oitis valkee, hän kuuli Mukokin sanovan, ja Vabi lähti juoksujalkaa rannalle.