Loimuavan leirinuotion ääressä elämä alkoi Vabista ja Rodista jälleen tuntua sangen miellyttävältä. Heti kun Mukoki oli rakentanut heille havumajan palsamimännyn tuoksuvista oksista, he riisuivat märät vaatteensa ja kääriytyivät pehmeisiin huopiin.
Vaatteet kuivuivat parissa tunnissa, ja tuskin Vabi oli saanut vedetyksi ne takaisin ylleen, kun hän varsin totisena asteli metsään, mistä palasi tukeva koivun oksa kädessään. Hänen kasvoillaan ei ollut leikin häivettäkään, kun hän asettui hajasäärin Rodin eteen.
— Näetkö tuon pölkyn? hän sanoi ja osoitti nuotion vieressä lojuvaa paksua kelopuuta. Minusta tuntuu kuin se sopisi hyvin vatsallesi. No niin, käy nyt poikittain sen päälle, naama alaspäin ja housut polvissa. Aion antaa sinulle tukevan selkäsaunan, jotta tiedät antaa minulle kaksin verroin tukevamman, sillä minussa on syytä enemmän kuin sinussa.
Hieman ällistyneenä Rod laskeutui poikittain pölkyn päälle.
— Taivaan tasakäpälät! hän huudahti vilkaisten olkansa yli happaman näköisenä. Älä vain lyö liian kovaa, Vabi!
Viuuh! vinkaisi koivunoksa, ja Rodin huulilta pääsi surkea parahdus.
Viuuh! Viuuh! Viuuh!
— Uh! Auta armias kaitselmus! Lopeta jo, Vabi!
— Älä hievahdakaan! Vabi ärjäisi. Kestä kuin mies ainakin — olet ansainnut sen minkä saat!
Armotta koivunoksa viuhui pojan paljailla pakaroilla. Rod ähki kivusta saadessaan viimein luvan nousta pystyyn.