— Huh — annahan — annahan tänne se piiska!
— Älä vain lyö liian kovaa! Vabi varoitti laskeutuessaan vuorostaan pölkylle.
— Itsepähän määräsit lääkkeesi, muistutti Rod ja kääri hihansa ylös.
Vain kaksi kertaa kovemmin — ei sen enempää.
Ja jälleen kuului terveellisen koivupiiskan viuhkina.
Rodin käsivartta pakotti, kun hän viimein lopetti, ja viimeisellä iskulla nuoren intiaanin itsehillintä petti niin että hän voihkaisi.
Mukoki oli katsellut poikien puuhaa kuin puulla päähän lyötynä.
— Me emme koskaan enää ole tottelemattomia, Muki, Vabi lupasi pyhästi hieroskellen hellävaroen kirveleviä pakaroitaan. Toisin sanoen — me pidämme uudet pieksäjäiset, jos vielä teemme vastoin sinun tahtoasi. Vai mitä sanot, Rod?
— En suostu — en niin kauan kuin vielä pääsen käpälämäkeen! Rod vannoi kiukkuisena. Sinulle kyllä tarjoan siinä asiassa auttavan käden aina kun luulet tarvitsevasi, mutta sen enempään yhteistoimintaan en ryhdy.
Tunnin verran nuoret kullanetsijät loikoilivat pehmeällä havuvuoteellaan nuotion ääressä parannellen kylmän kylvyn ja kuuman selkäsaunan seurauksia. Oli jo hämärä, kun he nousivat Mukokin valmistamalle erämiehen aterialle.
— On tämä sittenkin mukavampaa kuin meloa yön selässä pitkin rantoja, vaikka olimmekin julmetun täpärällä kuten Muki sanoi, Rod vakuutti tyytyväisenä.