Vabi irvisti ja kohautti olkapäitään.
— Osaatko edes arvata, miten täpärällä itse asiassa olit? hän kysyi. Olit niin täpärällä, että vain yksi kymmenestä tuhannesta olisi vastaavassa tilanteessa pelastunut. Minä sain kiinni kanootin kokasta ja sain heilautetuksi itseni sen avulla takaisin jäälle, ja kun Muki näki minun olevan turvassa hän alkoi etsiskellä sinua. Mutta miehestä ei näkynyt jälkeäkään. Pidimme sinua jo menneenä, mutta sitten tuli muutamia kuplia pintaan, ja Muki pisti nopeammin kuin ennätät silmää iskeä kätensä veteen. Hän sai sinua tukasta kiinni juuri kun olit viimeistä kertaa painumassa pohjaan. Ajattele sitä, Rod, ja uneksi siitä tänä yönä. Se tekee sinulle hyvää!
— Huh! Rodia puistatti. Puhutaan jostakin hauskemmasta asiasta!
Kylläpä noista poppeleista nousee komea lieska!
— Parempi kuin kaksikymmentä tuhat kynttilä! Mukoki nyökkäsi.
— Olipa kerran ajat sitten, alkoi Vabi tarinoida, näillä seuduilla, hyvin mahtava päällikkö, jolla oli seitsemän kaunista tytärtä. Niin kauniita he olivat, että itse Suuri Henki rakastui heihin. Ensi kertaa ikimuistoisista ajoista hän ilmestyi maan päälle ja pyysi päälliköltä tämän tyttäriä luvaten vastalahjaksi täyttää päällikön seitsemän toivomusta. Päällikkö antoi tyttärensä ja toivoi ensimmäiseksi, että hänelle annettaisiin pitkä yötön päivä ja pitkä päivätön yö, ja ne hän sai. Kolmanneksi, neljänneksi ja viidenneksi hän toivoi, että maat ja vedet aina kuhisisivat riistaa, että metsät pysyisivät ikivihreinä ja että tuli annettaisiin taivaasta hänen kansalleen. Kuudes toivomus oli, että hänelle annettaisiin puu, joka palaisi vedessäkin, ja Suuri Henki loi koivun; viimeiseksi hän toivoi, että saisi puun, joka palaisi savuttomasti ja lämmittäisi ja sulostuttaisi hänen majaansa — ja silloin syntyi poppeli. Tuon päällikön ja hänen kauniiden tyttäriensä ansiota on, että kaikki nuo seitsemän lahjaa ovat vieläkin saloillamme. Eikö olekin, Mukoki?
Vanha soturi nyökkäsi.
— Entä miten kävi Suuren Hengen ja hänen seitsemän kauniin vaimonsa?
Rod kysyi.
Mukoki nousi ja lähti pois nuotion luota.
— Hän uskoo niihin yhtä järkähtämättömästi kuin aurinkoon ja kuuhun, Vabi sanoi hiljaa. Mutta hän arvelee, että sinä naurat niille kuten muutkin valkoihoiset tekevät. Mukoki osaisi kertoa sinulle loppumattomiin kauniita tarinoita näiden metsien ja vuorten luomisesta ja niissä asuvista olennoista. Mutta hän tietää, ettet sinä usko niihin ja että vain nauraisit hänelle.
Rod kavahti jaloilleen.