Puolta tuntia myöhemmin miehet menivät kanoottinsa luo. Mukoki oli jo aikaisemmin purkanut puolet sen lastista neljännesmailin päähän ja sälytti nyt tavarat selkäänsä, ja nuorukaiset nostivat kevyen tuohikanootin hartioilleen.
Nähdessään ensimmäisen vilahduksen aamuauringon valossa välkkyvästä Ombabikan pinnasta Rod päästi hämmästyneen huudahduksen. Kun hän viimeksi syystalvella oli kulkenut sitä alaspäin, oli virran uoma ollut leveydeltään vain kymmenkunta pyssynpituutta. Mutta nyt Ombabika oli todellinen Amazon — sen musta vesi kuohui ja porisi kuin padallinen kiehuvaa mustetta.
Se ei kuitenkaan syöksynyt eteenpäin kohisevana kuohupäänä koskena, kuten hän oli odottanut, vaan vyöryi verkalleen, ja sen kalvo kupli ja väreili kuin tuhansien näkymättömien kurimusten pyörittämänä. Tuntui kuin jättiläiskädet olisivat pinnan alla väijyneet huimapäitä, jotka rohkenivat antautua virran armoille, vetääkseen heidät saaliikseen syvyyteen.
Rod arvasi kysymättäkin, että tuon salakavalan verkkaisen virran varaan uskaltautuminen oli hengenvaarallista. Näissä ajatuksissaan hän katsahti tovereihinsa.
Mukoki lastasi tavaroita jälleen veneeseen. Vabi katseli miettiväisenä virtaa.
— Onpa se ujakkaa menoa, hän sanoi. Mitä arvelet matkastamme, Muki?
— Pysyy lähellä rantaa, Mukoki vastasi työtään keskeyttämättä.
Varmasti käy!
Pojat saivat Mukokin sanoista uutta uskallusta — kirvelevät selät muistuttivat heitä voimallisesti kokeneen eränkävijän arvostelukyvystä. Pian oli kanootti työnnetty vesille pienessä tyynessä rannan poukamassa, ja kaikki kolme tarttuivat meloihinsa. Mukoki seisoi kokassa ja ohjasi kanootin kulkemaan kolmisen metrin päässä rannasta; Rodin mielestä he ihmeen helposti ja nopeasti etenivät vastavirtaa.
Silloin tällöin jokin pyörteen silmä keinutti venettä, ja sen vaappuessa puolelta toiselle Rod osasi helposti kuvitella, mikä heitä olisi odottanut keskellä virtaa. Tottuneina koskenlaskijoina Mukoki ja Vabigun osasivat nopeilla melan vedoilla välttää nuo vaaralliset pyörteet. Hetkeäkään ei voinut olla varma — kymmenisen jalkaa saattoi virta lipua rasvatyynenä, ja sitten odottamatta pulpahti keulan edessä jättiläispore aivan kuin ison kalan pyöräyttämänä, ja samassa vesi alkoi kuohua kuin hiiden kattilassa. Joka kerta kun alus lähestyi tuollaista pyörrettä sen kokka painui syvempään, aivan kuin näkymätön vetehinen olisi iskenyt siihen kyntensä.
Siinä virralla heitä uhkasivat muutkin vaarat. Puiden runkoja ja juurineen maasta tempautuneita pensaita ajelehti heitä vastaan lakkaamatta, ja tuohiveneen hauraita laitoja oli varjeltava niiden töytäisyiltä. Välistä oli edessä niin voimakas koskipaikka, että kanootti oli ohjattava rantaan ja kannettava vaarallisen kohdan yli, mikä tietenkin hidastutti matkan tekoa. Kun he vihdoin myöhään iltapäivällä leiriytyivät, Mukoki arveli heidän kuitenkin kulkeneen puolet Ombabikan pituudesta.