Seuraavana päivänä matkan teko oli vieläkin hitaampaa ja rasittavampaa, ja Rod oli suorastaan iloinen, kun he asettuivat iltanuotiolle auringon vielä ylhäällä ollessa.
Mukoki oli valinnut leiripaikaksi ranta-aukion, jonka toista reunaa suojasi poppeleita kasvava kallionharjanne.
Tuskin oli kokka puskenut rantaturpeeseen, kun Vabi huudahti innokkaana, tarttui kivääriinsä ja laukaisi kolme kertaa perätysten vuoren juurella kohoavaan vähäiseen pihtakuusiryhmään.
— Pahus sentään, ohi meni! hän tuiskahti. Totta vie, tuolla kävelee suurin karhu minkä eläissäni olen nähnyt!
— Missä? innostui Rod. Sano — missä?
Hän pudotti melansa ja tarttui pyssyynsä; Mukoki yksin säilytti malttinsa ja meloi kanootin sellaiseen kohtaan, missä Vabi pääsi hypähtämään rantaan. Rod seurasi perässä, ja yhdessä pojat vilistivät kuusikkoa kohti jättäen Mukokin ja kanootin lasteineen oman onnensa nojaan.
Pian he olivatkin Vabin tarkoittamalla paikalla ja tarkastelivat terävin katsein sydän takoen edessään kohoavaa rosoista vuoren rinnettä. Mutta karhusta ei näkynyt jälkeäkään.
— Se on kääntynyt takaisin joelle! huudahti Vabi. Meidän on katkaistava siltä…
— Hss — se on tuolla! Rod kuiskasi.
Melkein kallion laella, nelisensadan askelen päässä heistä karhun tumma hahmo kuvastui kirkasta taivasta vasten. Näinkin kaukaa Rod saattoi nähdä, että karhu oli todella valtavan suuri.