— Kultaa siis kahdenkymmenen dollarin arvosta, ähkäisi Rod, hänen hengityksensä miltei salpautui. Kuka ihmeessä ampuu karhuja kahdenkymmenen dollarin kultaluodeilla? hän huudahti kiihtyneenä toistaen Mukokin äskeisen kysymyksen.
Hänkin punnitsi keltaisia rakeita kädessään.
Hämmästynyt ilme oli hävinnyt Mukokin kasvoilta. Niillä oli jälleen tuo intiaaneille ominainen ilmeetön naamio, jonka vain jokin äkillinen ja yllättävä tapahtuma saattoi hetkeksi pyyhkäistä pois.
Mutta noiden liikkumattomien kasvojen takana kävi ankara ajatustyö, ja ennen kuin pojat saivat vielä sanotuksi mitään, Mukoki ryhtyi uudelleen tutkimaan kultaluodin tekemää reikää. Vabigun ymmärsi heti hänen tarkoituksensa ja seurasi innokkaana Mukokin puuhaa.
— Mitä arvelet, Muki?
— Mies ampu luotipyssyä, ei lainkaan patruuna, intiaani selitti.
Vanha pyssy. Kumma, julmetusti kumma asia.
— Suusta ladattava pyssy, niinkö? Mukoki nyökkäsi.
— Ruuti löyty, ei lyijy. Miehen kova nälkä, käyttää kultaa. Nuo muutamat sanat selvittivät ongelmaa aika tavalla, mutta kokonaan ei arvoitus vieläkään ollut ratkaistu.
Kuka oli ampunut luodin ja mistä kulta oli peräisin?
— Ainakin se mies oli löytänyt hyvän kultasuonen, sillä ei hän muuten olisi tuolla tavalla tuhlannut aarrettaan, Vabi arveli.