— Siellä täytyy olla enempi — kovasti paljon enempi, virkkoi Muki mietteissään.
— Ajatteletko sinä, että…? Rod aloitti. Hänen äänensä värisi, ja hänen oli vaikea ilmaista ajatustaan. — Ajatteletko, että joku on jo löytänyt — meidän kultamme?
Mukoki ja Vabi katsoivat häneen kuin hän olisi räjäyttänyt miinan heidän edessään. Sitten Vabi vilkaisi kysyvästi vanhaan intiaaniin. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Vihdoin Rod otti taskustaan pienen kangaskäärön.
— Minähän sain osuudestani mukaani pienen kultarakeen, kun ajattelin teettää siitä solmioneulan, hän sanoi. Kun koulussa luin geologiaa ja mineralogiaa, sain tietää, että eri huuhtomoista saatu kulta on miltei aina väriltään hieman erilaista. Katsotaanpa!
Hän otti esille kultarakeensa ja leikkasi sen kahtia. Sitten verrattiin hänen kultansa ja luodin leikkauspintaa. Yksi silmäys riitti asian toteamiseksi.
Kulta oli samaa!
Vabi astui askelen taaksepäin silmät palaen synkkinä. Rodin kasvot valahtivat kalpeiksi, ja Mukoki, joka ei ollut perillä mineralogian salaisuuksista, katsoi uteliaana Rodiin.
— Joku on siis löytänyt kultamme! huudahti Vabi kiivaasti.
— Eihän siitä voi olla aivan varma, Rod vastasi epäröiden.
— Se kukaties jo kuoli, lohdutti Mukoki. Lyijy loppu — kovasti nälkä — ampu karhu — ei saa hengiltä. Kukaties kuoli jo.