— Mies parka! säälitteli Vabigun. Olemme mekin itsekkäitä, kun emme ole ollenkaan ajatelleet hänen kohtaloaan. Tietysti hän oli nälissään, ei hän muuten olisi käyttänyt kultaluotia. Eikä hän saanut tuota karhua! Ajattelehan sitä, Rod…
— Olisin kyllä suonut sen hänelle, Rod sanoi vilpittömästi.
Hän näki elävänä mielessään erämaan murhenäytelmän — nälkään nääntyvän miehen, joka viimeisenä keinonaan valoi kultaluodin, sai sitten ison karhun näkyviinsä ja epäonnistui ampumisessaan — sitten epätoivo, tuskalliset kärsimykset ja hidas nälkäkuolema!
— Olisin totisesti suonut sen hänelle, hän toisti. Meillä on sentään riittävästi ruokaa ja ammuksia.
Mukoki oli jo ryhtynyt nylkemään karhua, ja pojat tulivat apuun metsästyspuukkoineen.
— Haava melkein terve, kuusi kuukautta vanha, Mukoki virkkoi. Ampu just ennen lunta.
— Eikä silloin ollut edes marjoja, Vabi lisäsi. Täytyy vain toivoa, että hän sai jonkin toisen otuksen.
Tuntia myöhemmin he palasivat kanootilleen mukanaan karhusta parhaat palat sekä muhkea talja, jonka he jännittivät korkealle kahden puun väliin, etteivät metsän eläimet pääsisi sitä pilaamaan. Rod katseli ylpeänä saalistaan.
— Kyllä kai me otamme sen mukaamme takaisin tullessamme?
— Tietenkin, Vabi vakuutti.