— Paha urakka, Mukoki huomautti. Kuusi maili. Kantaa kaikki tavara selässä.
— Ja sitten tulemme sille vuorten tuolla puolen olevalle pienelle purolle, missä sinä ammuit karibun? kysyi Rod.
— Niin, Vabi vastasi. Mutta tällä kertaa tuo pieni puro on kuohuva virta, ja meillä on tosiaankin kova urakka kestettävänämme, ennen kuin pääsemme kahdeksan mailin päähän siitä metsämökistä.
— Ja siitä saamme kantaa kanootin ja tavarat aina rotkopurolle asti,
Rod jatkoi. Ja sitten — eläköön, siitä alkaa matka kultalöydökselle!
— Tänä iltana teke leiri vuorelle, lisäsi Mukoki.
Vabi puhkesi sydämelliseen nauruun ja läimäytti Rodia selkään.
— Muistatko sen ison ilveksen, Rod, jonka sinä ammuit kun luulit sitä vungaksi ja säikäytit meidät melkein hengiltä?
Rod punastui muistaessaan hassun seikkailunsa ja ryhtyi kiireesti auttamaan Mukokia kanootin purkamisessa. Kaksi tuntia pidettiin ruokalepoa. Sitten pojat nostivat tuohikanootin hartioilleen ja Mukoki otti puolet tavaroista selkäänsä.
Yhä selkeämmin kaikui kevättulvien paisuttaman puron kohina heidän korvissaan, ja heidän kuljettuaan mailin verran yhtyi siihen toinenkin ääni. Heidän oikealla puolellaan kohosi äkkijyrkkä vuorenseinä ainakin tuhannen jalan korkeuteen, vasemmalla puolella aukeni rotko, ja sen pohjalla pauhasi koski.
Yhä kapeammaksi muuttui vuorenrinteen ja rotkon välinen tila, kunnes heidän edessään oli vain kuutisen jalan levyinen kulkutie. Rodin kasvot kalpenivat, kun hän huomasi missä hirvittävässä vaarassa he tietämättään olivat olleet tuona pimeänä yönä muutama kuukausi sitten; hetken aikaa Vabikin seisoi äänettömänä katsellen alas. Rotkosta kuului rajuna virtaavan veden huumaava kohina, ja sen kaiku vastasi kumeasti kallioseinistä ja jylhistä luolista.