Missähän Susi nyt olikaan?
Huomaamattaan Rod oli lausunut tuon kysymyksen ääneen, ja selkänsä takaa hän kuuli Vabin vastauksen.
— Se on jälleen metsästämässä heimonsa kanssa. Se on unohtanut meidät, villiytynyt uudelleen erämaan eläimeksi.
— Erämaahan se on palannut ja villiytynyt, Rod sanoi. Mutta se ei ole unohtanut meitä — ei voi olla unohtanut!
Vabi ei vastannut.
10.
SALAPERÄINEN LAUKAUS
Pitkän aikaa pojat katselivat äänettöminä edessään aukeavaa maisemaa. Siinä levisi samainen aukea tasanko, jolta Mukoki oli ampunut karibun; sen takana olivat leveät metsävyöhykkeet, joita taas halkoivat aukeat ja notkelmat, ja niiden lomissa siinsi toistakymmentä järveä ilta-auringon loisteessa.
Kun Rod oli ensimmäistä kertaa katsellut tätä rannatonta erämaata, joka ulottui aina pohjoisnavan partaille asti, se oli ollut häikäisevä lumen ja jään maailma. Nyt tuo maailma oli heräämässä kevääseen. Kauempana he näkivät erään rotkon pohjalla joen, jonka juoksua heidän matkansa nyt tulisi seuraamaan. Viime talvena se oli ollut vähäinen puro, nyt se oli paisunut vinhaksi virraksi.
Heidän siinä katsellessaan ilmaantui eräälle mailin päässä olevalle metsänaukiolle kaksi tummaa hahmoa. Täältä katsoen ne näyttivät tuskin koiraa suuremmilta, ja Rod huudahti ensin: