— En oikein tiedä — en ole varma. Mutta Mukokin heimosta kulkee tarina, että aina pitkien väliaikojen päästä Suuri Henki lähettää sen keskuuteen jonkun uljaan soturin vaatimaan ihmishenkeä uhriksi jostakin suuresta rikoksesta, minkä joku sen päällikkö on aikoinaan tehnyt. Tämä kostaja on näkymätön, mutta hänen äänensä saa vuoret vapisemaan ja virtain juoksun pelosta pysähtymään, ja mahtavalla jousellaan hän ampuu kultakärkisiä nuolia. Käsitätkö nyt? Viime yönä kuulin Mukokin puhuvan tästä unissaan. Joko meidän on itsemmekin saatava kuulla tuo huuto ja saada selville sen alkuperä tai sitten lähdettävä joutuin sellaiselle seudulle, missä emme sitä enää kuule. Kultaluodit ja salaperäiset huudot sekä vanhan Mukokin taikausko ovat meille suurempi vaara kuin vungat konsanaan, ellemme pidä varaamme!

— Mutta koko juttuhan on selvä kuin päivä, intti Rod ällistyneenä. Joku ampui karhua ja sama henkilö ampui Mukokia, ja ampui kummallakin kerralla kultaluodilla. Varmastikin…

— Ampujasta viis! Vabi keskeytti hänet. Huudot tässä ovat pääasia!
Kas, Mukoki onkin jo valmis. Nyt lähdemme suoraa päätä rotkoon!

Tällä kertaa poikien kantamus oli tavallista raskaampi, sillä osa tavaroista oli pantu kanoottiin Mukokin kantaessa jäljellä olevaa erää, minkä vuoksi heidän matkansa eteni nyt paljon hitaammin.

Vasta myöhään iltapäivällä he saapuivat samalle vuoren halkeamalle, missä he talvella olivat nipin napin pelastuneet raivoavien vungain kynsistä ja mistä heidän tuli laskeutua rotkoon.

Miltei hartaina he laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi tuohon vuorten keskellä avautuvaan salaisuuksien kätköön, ja päästyään rotkon pohjalle he sanaakaan sanomatta laskivat kantamuksensa maahan ja ryhtyivät sydän takoen katselemaan mustia kiviseiniä.

Sillä tästä rotkon suulta alkoi nyt se tie, jota ammoin sitten kuolleet miehet olivat kulkeneet — tie pohjolan kultamaahan.

He istuutuivat äänettöminä. Tihentyvä hämärä verhosi rotkon. Päivä oli jo painunut lounaisten metsien taakse, ja vain kapeasta vuoren halkeamasta heittyi vastakkaiselle kiviseinälle valokimppu, joka tanssitti häilyviä varjoja. Tuo hetki, jolloin päivän viimeinen kajastus vaihtui pimeäksi yöksi, lumosi toverukset synkällä tenhollaan. Millaisiin kohtaloihin tämä autio, pelottava paikka heidät veisikään?

Rod muisti hopeaketun pyyntinsä ja merkillisen unensa, joka oli ilmoittanut heille kultalöydön salaisuuden. Hän oli jälleen näkevinään nuo taistelevat luurankomiehet ja kuulevinaan niiden nikamien naksahtelun. Vabi muisteli silmät hehkuen talvellista yhteenottoa vungain kanssa; Mukoki…

Rod kääntyi katsomaan vanhaa soturia. Mukoki istui kuin kivikuva käden ulottuvilla hänestä. Pää pystyssä, käsivarret riippuen, silmissä outo loiste hän katseli rotkon syvyyteen.