— Ilveksennahkainen takki — se juuri. Miehellä, joka viime yönä ampui Mukokia, oli yllään ilveksennahkoja! Ongelma käy yhä visaisemmaksi!
Vabi lähti uudelleen tutkimaan seutua. Mutta harjulta ei löytynyt mitään. Eikä aukiolla näkynyt ainoatakaan jalan jälkeä. Mutta jos tuo salaperäinen kultaluotien ampuja oli juossut harjulta aukion poikki rotkoon, olisi hänen täytynyt jättää itsestään edes jonkinlaisia merkkejä.
— Emme me kuitenkaan voi antaa tämän asian viivyttää matkaamme, sanoi Vabi, kun he tuntia myöhemmin nauttivat päivällistään. Meidän on illaksi jouduttava vanhalle leiripaikallemme rotkon suulle. Mitä nopeammin pääsemme pois noiden kultaluotien ulottuvilta, sitä parempi.
Mukoki kohautti hartioitaan.
— Kultaluotimies seuraa perästä, hän arveli. Parku mene illalla tuonne rotko päin.
— En usko, että tuo veitikka, kuka hän sitten lieneekin, viitsii tarpoa perässämme, sanoi Vabi katsoen samalla merkitsevästi Rodiin. Vähän myöhemmin hän sai tilaisuuden kuiskata ystävälleen: — Ellemme saa tuota huutoa lähtemään Mukin päästä, emme ikinä löydä kultaamme.
Kun Mukoki oli lähtenyt kokoamaan tavaroita, Vabi jatkoi totisena:
— Muki ei pelkää sen paremmin kulta- kuin lyijyluotejakaan. Hän ei pelkää mitään ihmisten tai eläinten taholta uhkaavaa vaaraa. Mutta tuo huuto kummittelee hänen päässään. Hän yrittää olla siitä puhumatta, mutta se vaivaa häntä. Tiedätkö, mitä hän ajattelee? Et luultavasti — mutta minä tiedän! Hän on taikauskoinen kuten koko hänen rotunsa, ja nuo kultaluodit, hirveät huudot ja se, ettemme löytäneet ampujasta jälkeäkään — kaikki ne saavat hänet ajattelemaan, että tuo salaperäinen ampuja on…
Vabi keskeytti lauseensa ja pyyhki hikeä otsaltaan, ja Rod huomasi, että toinen yritti salata järkytystään.
— Minkä hän sen luulee olevan?