— Sama — mikä?
Mukokin kasvot saivat oudon ilmeen ja lausettaan lopettamatta hän käännähti ja viittasi kapealle aukiolle, joka oli harjun ja kultalöydökselle vievän rotkon suun välillä.
— Parku mene tuonne päin, hän sanoi lyhyesti.
— Rotkoonko? Vabi kysyi.
— Rotkoon! Rod toisti kaikuna.
Saman ajatuksen pakottamina kaikki kolme lähtivät kiipeämään niille kallionjärkäleille, joiden lomasta laukaus oli ammuttu. Varmastikin he löytäisivät sieltä jonkin jäljen — sieltä tai sitten alempaa aukiolta, missä sulanut lumi oli pehmittänyt maan. Mukoki kulki edellä, ja he tutkivat jokaisen tuumanalan kohdasta missä ampujan oli täytynyt olla.
Mutta jälkeäkään ei näkynyt. He alkoivat rinnatusten laskeutua alas rinnettä. Kun he olivat ehtineet kulkea aukiosta kolmanneksen, keskimmäisenä kulkeva Vabi huusi nähneensä jotakin. Rodin saapuessa paikalle seisoi Mukoki jo Vabin vieressä, ja molemmat tuijottivat sanattomina pensaaseen, jonka eräässä varvussa heilahteli vähäinen karvatukku.
— Ilveksenkarvoja! Rod huudahti. Ilveshän tästä on kulkenut! Hänen oli vaikea salata voitonriemuaan. Hän oli siis sittenkin ollut eilen illalla oikeassa päätellessään, että ilves Mukokin oli säikäyttänyt.
— Niin ilves tosiaankin — mutta vähintään neljän jalan korkuinen, Vabi huomautti tyynesti. Vabin äänensävystä Rod aavisti, että hänellä, kaupungin kasvatilla, oli vielä paljon opittavaa erämaan elämästä. — Tavallinen ilves ei ulotu noin korkealle, Rod!
— Sitten se on…, Rodin sanat takertuivat suuhun.