Tämä kauhea jännitys piinasi Rodin hermoja. Mitä merkitsi tämä käsittämätön hiljaisuus? Oliko mielipuoli saanut jo heistä vihiä? Oliko hän juuri tällä hetkellä hiipimässä heidän kimppuunsa yön pimeyden suojaamana? Rodin ajatukset askartelivat niin kuumeisesti kaikenlaisissa kauhukuvissa, että hän oli miltei hypätä pystyyn kun Vabi tyrkkäsi häntä kevyesti käsivarteen.
— Katsopa tunne — tuonne rotkon toiselle puolen, kuiskasi toveri.
Näetkö kajastuksen vuoren seinällä?
— Kuutamo! Rod vastasi.
— Niin. Olen tässä katsellut sitä ja nähnyt, miten valo siirtyy alemmaksi. Pian näemme kuun nousevan tuolta harjun takaa. Neljännestunnin kuluttua.
Rod aikoi kääntyä katsomaan taakseen, mutta painui samassa takaisin kyyryyn hiljaa huudahtaen. Sillä nyt kajahti kolmannen kerran mielipuolen huuto, mutta tällä kertaa heidän takaansa ja yläpuoleltaan — jostakin kaukaa kuutamoiselta aukiolta rotkon suun takaa.
— Hän on mennyt tästä ohi! voihkaisi Vabi. Hän on mennyt ohitsemme — emmekä me ole nähneet emmekä kuulleet mitään! — Hän ponnahti seisomaan ja korotti kiihdyksissään ääntään, niin että sadat kaiut kertasivat hänen hämmästyksensä. — Hän on mennyt tästä ohi, emmekä me tiedä siitä mitään!
Mukokin ääni kuului pimeydestä.
— Ei mikä mies kulke kuin aave! Ei mikä mies — ei mikä mies…
— Hiljaa! Rod varoitti. Nyt meidän on lähdettävä! Mielipuoli on nyt meistä puolisen mailin päässä aukiolla, ja meidän on päästävä pois täältä ennen kuin hän palaa. Mieluummin lasken koskia kuin panen henkeni alttiiksi hänen kultaluodeilleen!
— Niin minäkin! Vabi huudahti.