He panivat kiireesti toimeksi. Mukoki hoippui edellä taakkoineen ja pojat perässä kanoottia ja toista tavaramyttyä kantaen.
Kymmenen minuutin perästä vene jo keinui purossa; Mukoki asetti kantamuksensa kanoottiin ja hyppäsi itse veteen. Kuu tuli juuri näkyviin rotkon eteläharjan takaa, ja sen kelmeässä valossa pojat näkivät, että purossa kävi kova virta ja että vesi ulottui Mukokin polviin asti.
— Ei kovasti syvä, Mukoki sanoi. Saattaa tulee kallio…
— Seurasin talvella tämän puron juoksua kuutisen mailia ja tiedän, että sen pohja on sileä kuin lauta, keskeytti Rod. Ei ainakaan sillä matkalla ole pelkoa kareista.
Kuu valaisi nyt koko rotkon, ja he saattoivat nyt nähdä vaikeuksitta sadan askelen päähän. Joka minuutilla virran voima tuntui kasvavan, ja airollaan koetellen Mukoki totesi puron syvenevän. Hetken kuluttua airo ei enää ottanut pohjaan.
Rodin silmät etsivät herkeämättä tuttuja paikkoja. Hän oli tuntevinaan varmasti sen paikan, missä oli ampunut hopeaketun, ja mainitsi siitä Vabille. Virta kiihtyi kiihtymistään, rantakalliot suhahtivat ohi nopeasti kuin ajatus, ja paikoitellen virrasta erosi pieniä sivuhaaroja, jotka milloin yhtyivät takaisin emoonsa tai häipyivät tietymättömiin. Rod huudahti puoliääneen, kun kanootti kiiti jylhän kiviraunion ohi.
— Kas, tuolla nukuin silloin kun näin unta luurankomiehistä! Tästä lähtien en enää tunne puroa. Nyt meidän on oltava varovaisia!
Vabi heilautti airoaan, ja kanootti vältti töin tuskin mustan paaden terävän reunan.
— Nyt ei enää näe eteensä hiventäkään, ja kohinasta päätellen tuolla on kallioita vaikka millä mitalla! hän huusi toisille. Melo keskelle virtaa jos voit, Muki — melo hyvä mies keskelle virtaa!
Kuului katkeavan puun terävä naksahdus, ja Mukokilta pääsi säikähtynyt murahdus. Hänen melansa oli poikki. Salaman nopeasti Rod tajusi tilanteen vaarallisuuden ja ojensi oman melansa Mukokille; mutta tuo lyhyt hetki näytti jo tuoneen tuhon matkalaisille. Kanootti käännähti poikkipäin virrassa, ja samassa hetkessä kuului Vabin terävä varoitushuuto: