Mitä Minnetakille oli tapahtunut? Minkä vuoksi ystävä oli lähtenyt heidän peräänsä? Mikä oli saanut hänet pitkittämään takaa-ajoa koko tämän huikean matkan, kunnes henki oli miltei lähtenyt hänen ajokeistaan ja hän itse taintuneena nääntynyt hangelle? Olivatko vungat surmanneet Vabin kauniin sisaren?
Yhä uudelleen hän rukoili ja ravisteli toveriaan puhumaan, kunnes postimies työnsi hänet syrjään ja kantoi Vabin postirekeen.
— Menkää hakkaamaan tuolta rannalta pihtakuusen vesoja ja laittakaa sinne nuotio, hän komensi. Meidän täytyy saada jotakin kuumaa hänen sisäänsä. Hänet on hierottava lämpimäksi ja käärittävä nahkasiin. Muuten vielä paha perii — muuten vielä paha perii!
Rod ei odottanut toista käskyä, vaan juoksi rantaan postimiehen osoittamaan pihtakuusinäreikköön. Sieltä hän löysi muutamia nuoria koivuja, joista kiskomallaan tuohella hän sai nuotionsa virkeästi lieskahtelemaan juuri parhaiksi kun postireki toi tajuttoman kuormansa rantaan.
Postimiehen riisuessa Vabilta vaatteita ja kietoessa häntä pörröisiin karhuntaljoihin Rod paranteli nuotiota, kunnes sen lämmittävä loimo tuntui kymmenkunnan askelen päässä. Tuota pikaa oli nuotion laidalla lumella ja jäällä täytetty kattila kuumenemassa, ja postimies avasi lihaliemitölkin valmistaakseen menehtyneelle pojalle virvottavaa ja lämmittävää juomaa.
Kuoleman kalpeus oli kadonnut Vabin poskilta, ja hänen viereensä polvistunut Rod näki ilokseen, että hengitys alkoi käydä yhä säännöllisemmin raollaan olevien huulten välistä.
Mutta ystävän toipumisen tuottamaa iloa sumensi pelko sisaren kohtalosta. Mitä ihmettä Minnetakille oli tapahtunut? Tätä kysymystä hän taukoamatta toisteli ajatuksissaan siinä katsellessaan Vabin tajunnan palaamista; viime kuukausien tapahtumat kulkivat nopeasti hänen mielessään kirjavana kuvasarjana.
Hän oli olevinaan äitinsä kanssa rauhallisessa pienessä kodissaan Detroitissa; hän muisteli, miten oli ensi kerran koulussa tavannut Vabigunin, englantilaisen kauppa-aseman hoitajan ja kauniin intiaaniprinsessan pojan, joka oli lähetetty salojen sydämistä saamaan länsimaisen sivistyksen alkeita ja josta vähitellen oli tullut hänen paras ystävänsä. Hän muisteli kouluaikoja ja niitä seuranneita sykähdyttävän odotuksen täyttämiä päiviä ja öitä, jolloin he molemmat olivat yhdessä suunnitelleet jännittävää erämatkaa Vabin kotiin pohjolan perille.
Ja mitä satumaisia seikkailuja heillä sitten oli ollutkaan, kun he kolmisin, hän ja Vabi ja vanha intiaani Mukoki, olivat sudenpyytäjinä uhmanneet pakkasen, erämaan ja yksinäisyyden kauhuja! Katsellessaan, miten Vabin hengitys muuttui yhä säännöllisemmäksi, hän ajatteli tekemäänsä ihmeellistä venematkaa sivistyneen maailman liepeiltä suuren korven sydämeen, ensimmäistä näkemäänsä hirveä, samalla matkalla kaatamaansa eräkarhua ja sitä päivää, jolloin hän ensi kerran tapasi kauniin Minnetakin Nipigon-järven viileällä selällä. Rod muisti, kuinka tuuli oli silloin pyyhkäissyt hänen hattunsa järveen, muisti Minnetakin heläjävän naurun, ja kuinka tämä oli pelastanut hänen päähineensä.
Kaikki nuo suloiset muistot olivat hänen mielessään kuin salaman valaisemina — nuo ihanat päivät, joina hän ja Minnetaki olivat ilakoiden samoilleet metsissä ja opiskelleet erätiedon alkeita; kauhea kamppailu, jolloin hän aseettomin käsin oli riistänyt tytön pohjolan villien metsärosvojen vungien käsistä; sitä seuranneiden viikkojen ja kuukausien seikkailut, kun he kolmisin — Vabigun, vanha Mukoki ja hän — olivat viettäneet eräelämää synkkien salojen siimeksessä; heidän epätoivoiset taistelunsa samojen vungain kanssa; satavuotias erämaja ja sieltä löytyneet vanhat luurangot; tuohilevylle piirretty kartta, josta he sydän sykkien lukivat hämäriä viitteitä kaukaisesta kulta-aarteesta.