— Koski tule!
Vabin vastaus ei ollut kuiskausta kuuluvampi. Nyt ei koskea tervehdittykään ilohuudoilla. Jylhät vuorimuurit tuntuivat vaativan kulkijoilta ehdotonta hiljaisuutta, ja kun putouksen kohina alkoi voimistua, he miltei pidättivät henkeään. Muutaman sadan metrin päässä heistä oli aarre, sitä vartioivien mustien kallioiden välissä he tunsivat niiden miesten läsnäolon, jotka puoli vuosisataa sitten olivat kuolleet saaliinsa uhreina. Jossakin täällä John Ball oli murhattu, ja Rod aavisteli, että he tuolla kauempana siintävällä rantapenkerellä tapaisivat merkkejä niistä miehistä, joiden luut he olivat löytäneet vanhasta erämajasta.
Mukoki ei sanonut sanaakaan ohjatessaan kanootin rantaan. Yhtä äänettöminä toiset tarttuivat kivääreihinsä, ja Vabin johtamina he lähtivät kulkemaan virran suuntaan.
Vesi syöksyi huimaavalla vauhdilla kallioisessa uomassaan, ja toverukset arvasivat pian olevansa kosken partaalla. Vielä satakunta askelta otettuaan he näkivät veden kohoavan ilmaan valkeana sumuna. Vabi lähti juoksemaan hyppien mokkasiineissaan kiveltä kivelle yhtä varovaisesti ja äänettömästi kuin saalista lähestyvä metsästäjä, ja toiset seurasivat hänen kintereillään.
He seisahtuivat korkean kiviröykkiön reunalle, missä alas syöksyvä vesi viskautui vihaisena vihmana heidän silmilleen. Henkeään pidättäen he katsoivat syvyyteen.
Kovin iso koski ei ollut. Vabi laski sen korkeudeksi nelisenkymmentä jalkaa. Mutta ahtaassa rotkossa se näytti jättiläismäiseltä. Vuorenseinämät kohosivat mustina ja pystysuorina, siellä täällä kasvoi rannalla nuoria setrejä ja mäntyjä. Edempänä rotko näytti laajenevan, ja virran vesi, joka tässä sileiden pohjakallioiden pieksämänä kuohui valkeina vaahtopäinä, näytti siellä tyventyvän.
Tuolla alhaalla, maan salatuissa uumenissa oli aarre, jota he olivat tulleet perimään — ellei kartta valehdellut!
Oliko se kenties tuolla kallioiden välissä, missä vesi kiehui ja vaahtosi? Vai piilikö se jossakin tuolla pimeässä rotkossa, minne vain vainajat tunsivat tien? Saisivatko he sitä koskaan haltuunsa?
Pala tuntui kohoavan Rodin kurkkuun, ja hän katsoi Vabiin.
Vabi oli ojentanut oikean käsivartensa. Hänen silmänsä hehkuivat, hänen voimakas vartalonsa oli jännittynyt kaareksi.