— Tuolla on maja! hän huusi. Tuolla on se maja, jonka John Ball,
Henri Langlois ja Peter Plante aikoinaan rakensivat! Katsokaa tuonne
setrien väliin — tuonne missä on vuorenseinän musta varjo! Voi, voi,
Muki, Rod, ettekö te nyt näe sitä? Ettekö te näe?
14.
VANHA LAATIKKO
Vähitellen Rodin katse erotti pimeyden keskeltä tumman hahmon. Ensin se näytti hänestä varjolta, sitten kalliolta, mutta vihdoin karvas pala hänen kurkustaan suli riemunhuudoksi, kun hän totesi, että Vabi oli todellakin nähnyt kartassa mainitun majan. Sillä mikäpä muukaan se saattoi olla? Mikäpä muu kuin noiden miesten erämaja, joiden luurangot he olivat löytäneet.
Rodin ilo vaikutti Vabin innostukseen kuin kipinä ruutitynnyriin, loppumatkalla vallinnut hiljaisuus vaihtui nyt hilpeäksi hälinäksi.
Virnistellen ja hihittäen Mukoki oli jo toisia odottamatta kiiruhtanut kallion harjalle katselemaan löytyisikö jotakin solaa, mistä pääsisi putouksen alapuolelle. Hän osoitti tovereilleen hongankelon valkeata latvaa, joka ulottui jyrkänteen reunan tasolle.
— Kukaties tuossa pääsee alas, hän arveli ja kohautti hartioitaan tarkoittaen, että yritys saattoi olla vaarallinen.
Rod vilkaisi alas. Kelon latva oli käden ulottuvilla, ja koko puu oli aivan oksaton ja haaraton, mutta Rodin kiihtynyt mieli ei nähnyt siinä mitään merkillistä. Heilautettuaan kiväärinsä hihnasta selkäänsä hän ojensi käsivartensa, sai kiinni kelon hoikasta latvasta, ja ennen kuin toiset ennättivät sanoa mitään hän liukui jo runkoa myöten rotkon pohjaan.
Vabi seurasi heti hänen perässään, ja Mukokia odottelematta pojat lähtivät juoksemaan majaa kohti. Puolitiessä Vabi kuitenkin pysähtyi.
— Tämä ei ole oikein Mukia kohtaan. Meidän täytyy odottaa häntä.