— Ei mitään, Melisse vastasi.
Hän laskeutui polvilleen pienen kirjalaatikon eteen. Kyynelverho sumensi hänen silmänsä. Hän ponnisti kaikin voimin hallitakseen itseänsä, ennen kuin uudelleen näyttäytyi isälleen. Kun tämä hetkiseksi meni omaan huoneeseensa, tyttö huusi hänelle puoliavoimesta ovesta hyvää yötä.
Seuraavana päivänä Gravois tapasi Janin, kun tämä oli täyttämässä uutta selkäreppua. He tapasivat ensi kerran toisensa sen jälkeen kun Jean oli saanut kuulla Janin sanoutuneen irti paikastaan, ja Jean tervehti häntä kiroten.
Jan katsahti häneen ja hymyili, huomatessaan pikku ranskalaisen kuohuvan oikein raivosta.
— Hyvää päivää, Jean de Gravois! hän sanoi nauraen. — Näette, että minä aion haeskella ketut käsiini.
— Tuhannen pentelettä! Jean sähisi.
— Ei, kettuja, rakas Jean. Minä olen kyllästynyt leiriin. Saan ajastani paremman maksun tuolla lännessä korvessa. Muistakaa se, Jean! Siitä on monta vuotta sitten, kun te metsästelitte siellä, ja ketut syövät kyllä kohta suihinsa koko seudun!
— Kautta pyhimysten, Jean kihahti, — ja minä kun —
Sanaakaan sanomatta hän käännähti kannoillaan ja meni suoraan Melissen luo.
— Jan Thoreau aikoo lähteä leiristä, hän ilmoitti karskisti, pullisti rintaansa ja mulkoili vihaisesti häneen.