Tämän tukaluuden, tämän kuolettavan yksinäisyydentunteen ja sydämentuskan lisäksi oli hermostunut into tarttunut Janiin — into valjastaa koiransa ja väsymyksestä huolimatta kiiruhtaa siihen paikkaan, josta Thornton oli puhunut — Prince Albertiin — ja siellä iäksi vapautua siitä, mikä oli painanut häntä aina siitä monta vuotta sitten kuluneesta illasta asti, jolloin hän hoippuen oli saapunut Lac Bainiin soittamaan viuluaan Cumminsin vaimon kuollessa. Hän pisti kätensä turkkinsa rintamukseen, missä hän tunsi puunrungosta ottamansa paperit. Kaksikymmentä vuotta hän oli piilottanut niitä. Huomenna hän aikoi lähteä viemään niitä suureen yhtiöön, jonka toimisto oli Prince Albertissa. Ja sitten — tämän tehtyään — mitä olikaan Jan Thoreaun elämästä jäljellä? Ehkä yhtiö pitäisi hänet, ja hän jäisi sivistyneelle seudulle. Se olisi hänelle parasta. Hän taistelisi metsiensä houkutusta vastaan, niin kuin hän vuosia taaksepäin oli torjunut tämän toisen maailman houkutuksia, joka kerran oli täyttänyt hänet rauhattomuudella. Sen hän oli tukahduttanut. Jos hän tosiaankin palaisi metsiinsä, hän menisi kauas länteen tai itään päin. Eikä kukaan, joka joskus oli hänet tuntenut, saisi enää kuulla Jan Thoreausta.
Kazan oli ryöminyt huovan ääreen ja uskaltanut lähestyä tuuma tuumalta, kunnes sen suuri sudenpää lepäsi Janin käsivarrella. Kymmenen vuotta sitten Jan oli ottanut Kazanin puolisokeana penikkana. Hän ja Melisse olivat valinneet sen puolen tusinan voimakkaamman veljen ja sisaren poikueesta. Kazan oli kaikki, mitä hänellä oli jäljellä. Hän piti toisistakin koirista, mutta ne eivät olleet Kazanin vertaiset. Hän kiersi käsivartensa lujemmin koiran kaulaan. Väsymys ja valkean lämpö tekivät hänen päänsä raskaaksi, ja hän nukahti pian puuta vasten nojaten.
Useita tunteja myöhemmin hän heräsi, ja avatessaan silmänsä hän näki tulen edelleenkin palavan kirkkaasti. Toisella puolen sitä, koirien takana, istui Thornton. Katsahdus taivaanlaelle, mistä tähdet olivat sammumaisillaan, kertoi Janille, että oltiin aivan lähellä päivänkoittoa. Hän kohosi pystyyn. Thornton hymyili ja puhalsi savupilven toisensa perästä piipustaan.
— Te olitte vähällä paleltua, hän sanoi, kun Jan tuijotti häneen, — te nukuitte kuin kuollut. Minä odotin ensin teitä siellä ja yritin ottaa sitten selvää teistä. Kas — minä ajattelin… Hän epäröi ja kolisti tuhkan piipunpesästä. Sitten hän katsahti Janiin. — Kuulkaas, poikaseni, jos olette pulassa — jos teillä on huolia — huono onni — rahan puute — niin ettekö voisi antaa minun auttaa itseänne?
— Kiitos — minulla on rahaa, Jan sanoi. — Tahdon vain mieluummin nukkua luonnon helmassa koirineni. Hyvä Jumala, olisin luultavasti jäätynyt, ellette te olisi tullut! Te olette ollut täällä koko yön?
Thornton nyökkäsi.
— Ja nyt on aamu, Jan sanoi, nousi pystyyn ja katsoi puiden latvojen yli. — Te olette kovin hyvä. Soisin voivani tehdä jotain hyväksenne.
— Kyllä voittekin, Thornton sanoi rauhallisesti. — Mihin aiotte — täältä?
— Yhtiön toimistoon Prince Albertiin. Me lähdemme tunnin kuluttua.
— Ottaisitteko minut mukaanne? Thornton kysyi.