— Mielelläni! Jan huudahti. — Mutta siitä tulee vaivalloinen matka. Minun täytyy kiiruhtaa, ja te ette kai ole tottunut juoksemaan koirien jäljessä.
— Se ei voi koitua minulle liian vaikeaksi, Thornton arveli. —
Toivon —
Taas Jan kummastui Thorntonin kasvojen ja äänen synkkää epätoivon ilmausta.
— Minulla on lihaa, kahvia ja korppuja, Jan sanoi ja meni käärönsä luo. — Haluatteko syödä aamiaista kanssani?
Neljännen päivän iltana he saapuivat ponnistuksia vaatineen matkan jälkeen Prince Albertiin.
— Menemme heti yhtiön toimistoon, Jan selitti.
Nyt Thornton opasti hänet ikivanhalle rakennukselle kaupungin läntiseen laitaan. Thornton vei hänet toimistoon, joka oli täynnä nuoria koneella kirjoittavia naisapulaisia, ja siellä Thornton jätti käyntikorttinsa harmaahapsiselle herrasmiehelle, joka istui pulpettinsa ääressä ja nimeen katsahdettuaan nousi ylös, kumarsi ja pudisti hänen kättään. Heti sen jälkeen avattiin muuan ovi, ja Jan Thoreau meni yksin ja pamppailevin sydämin sisälle, käsi kouristuneesti tavoitellen papereita povitaskusta.
Thornton odotti ulkopuolella. Tunti kului, eikä ovi kuitenkaan avautunut. Pulpetin ääressä istuva mies vilkaisi ihmetellen Thorntoniin. Kaksi tyttöä alkoi kuiskien kummastella, kuka se pohjoisesta tullut villi olikaan, joka vei tunnin toimitusmiehen ajasta. Kului lähes kaksi tuntia, ennen kuin Jan taas näyttäytyi. Hän oli viisi vuotta vanhentunut näinä kahtena tuntina. Hartiat olivat kumarassa, poskille oli levinnyt kummallinen kalpeus. Thorntonista tuntui kuin hänen kasvonsakin olisivat laihtuneet. Pää painuksissa ja ympärilleen katsomatta Jan asteli huoneen läpi, ja kun viimeinen ovi avautui laskeakseen heidät ulos himmeän talviauringon valoon, Thornton kuuli häneltä pääsevän tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Hänen sormensa kiertyivät Janin käsivarteen, hänen silmänsä säkenöivät. — Jos tuolla ylhäällä ollaan sinua kohtaan pikkumaisia, hän huudahti kiivaasti, — niin sano minulle vain, ja minä totisesti puristan ne ruuvipihteihin! Ja jos rahoja tarvitaan, niin on minulla puoli miljoonaa, opettaakseni heille säädyllisyyttä!
— Kiitos, Jan sanoi sortuneella äänellä. — Ei ole kysymys siitä. En tarvitse rahoja. Puoli miljoonaa tuskin riittäisi sen ostamiseen — minkä äsken annoin itseltäni.
Hän pisti kiivaasti kätensä tyhjään taskuun, missä paperit olivat olleet.