Janin kertomus
Jan oli viisi vuotta vanhentunut niinä kahtena tuntina, jotka hän oli ollut toimitusmiehen konttorissa; hän vanheni nytkin Thorntonin katsellessa häntä. Sama väsynyt, toivoton hehku paloi hänen silmissään, samat jännittyneet uurteet rumensivat hänen kasvojaan. Ja kuitenkin hän muuttui nopeasti, niin kuin iltapäivälläkin. Kaksi tummaa pilkkua alkoi palaa hänen poskillaan, hänen istuessaan vastapäätä Thorntonia, joka odotti kalpeana ja hiljaa.
— Kuuntele, hän aloitti matalalla äänellä, — aion kertoa sinulle jotain, mistä olen puhunut vain kahdelle ihmiselle. Se on kertomus toisesta miehestä — sivistyneestä miehestä, kuten sinäkin. Hänkin tuli tänne meidän maahamme vuosia takaperin ja kohtasi naisen, niin kuin sinä olet tavannut tämän nuoren tytön Oxford Housessa, ja rakasti häntä yhtä paljon, kuin sinä rakastat tätä, ehkäpä enemmänkin. On ihmeellistä, että asia on aivan samanlainen, ja juuri sen vuoksi uskonkin, että Pyhä Neitsyt antaa minulle rohkeutta kertoa sen sinulle. Sillä tämä mies jätti — niin kuin sinäkin — vaimonsa — ja kaksi lastaan — tullessaan tänne pohjoiseen. Jack Thornton, minä rukoilen suurta Jumalaa antamaan hänelle anteeksi, sillä hän jätti kolmannenkin lapsen — syntymättömän.
Jan nojasi päätään käteensä, niin että se varjosti hänen kasvonsa.
— En aio niin paljon puhua tästä kuin pikemmin siitä, mitä sitten tapahtui, hän jatkoi. — Se oli kaunista rakkautta — naisen puolelta — ja se olisi ollut kaunista rakkautta miehenkin puolelta, jos se olisi ollut puhdasta. Sillä mies uhrasi kaikki, vieläpä Jumalansakin — kuten sinäkin olet valmis uhraamaan kaikki — Jumalasikin — tämän Oxford Housessa olevan tytön tähden. Minä supistan sanottavani enimmäkseen naiseen. Hän oli kaunis. Hän oli ihaninta, mitä Jumala on maailmaan asettanut, ja hän rakasti tätä miestä. Hän meni naimisiin hänen kanssaan, luotti häneen, oli valmis kuolemaan hänen tähtensä, seuraamaan häntä maailman ääriin saakka, niin kuin naisemme tekevät rakastamiensa miesten tähden. Etkö voi arvata, mitä tapahtui? Syntyi lapsi!
Jan lausui nämä sanat niin lujaa, että Thornton peräytyi kuin iskun saanut.
— Syntyi lapsi! Jan toisti, ja Thornton kuuli, kuinka hän iski kyntensä pöytään. — Siinä oli Jumalan ensimmäinen kirous — lapsi! Epäkelvoiksi — eläimiksi — niiksi heitä nimitämme — paholaisiksi — synnin hylkiöiksi! Hyvä Jumala, niin tapahtui! Syntyi lapsi Jumalan kirous niskoillaan!
Jan vaikeni, hänen kyntensä taipuivat yhä enemmän, hän huohotti kuin olisi juossut.
— Tuolla sinun maailmassasi hänestä olisi kasvanut mies, hän jatkoi tyynemmin. — Minä olen kuullut sen — sittemmin. Siellä kuuluu kaksijalkainen sekasikiö olevan sangen tavallinen — avioliiton ulkopuolella syntynyt mies tai nainen. Olen kuullut, että se kirous ei ole siellä toivoton. Mutta täällä on toisin. Kirous ei häivy milloinkaan. Se seuraa päivä päivältä, vuosi vuodelta. Ja tämä lapsi — luontokappaleita onnettomampi — syntyi tämän kirouksen alaisena. Ymmärrätkö nyt? Jos tuulet olisivat kuiskineet tuon salaisuuden, ei kukaan olisi tullut hänen lähelleen — intiaaninaiset olisivat mieluimmin koskeneet ruttotautiseenkin — hän olisi ollut hylätty olento, miehenä halveksittu, häntä olisi osoitettu sormella ja pilkattu, annettu pahempia nimiä kuin huonoimmille ja kurjimmille koirille. Sitä merkitsee tuon kirouksen alaisena syntyminen — tuolla pohjoisessa.
Hän odotti, että Thornton sanoisi jotain, mutta tämä istui hiljaa ja liikkumattomana pöydän toisella puolen.